EllinOmanen

Kotimaanmatkailua Tsekissä

2009-08-28T02:54:00.000+03:00

Oho, vuosi on kulunut ja olen taas täällä, Brnossa siis. Rahapussi (uusi Lenin) on ainakin toistaiseksi pysynyt tallessa, ja sitä paitsi olen löytänyt uuden mahtavan lounaspaikan, joka on ihana pieni kalaruokala. Viime viikolla söin siellä neljä kertaa ja tälläkin viikolla jo kaksi. On kivaa, kun mut jossain tunnetaan ja saa tädeiltä iloisen tervehdyksen. (E: kannatti ryhtyä juttusille viime viikolla, nyt on entistäkin kivempi käydä!)

Mutta nyt aion kertoa retkestä, jonka teimme J:n, Davidin ja Lauran kanssa viikonloppuna. (En kyllä jaksa kertoa mitenkään johdonmukaisesti alusta loppuun, mutta toisaalta en itsekään koskaan jaksa lukea muiden kronologisesti eteneviä matkakertomuksia kokonaan.) Olen mankunut, etten halua aina matkustaa Saksaan tai Ranskaan tai muihin alppimaihin, vaan nähdä välillä Tsekkiäkin. Ja nyt nähtiin. Parasta reissussa oli ehkä se, että se tehtiin kerrankin ilman autoa, junalla ja bussilla. Niin, siis České Švýcarskon kansallispuistoon Pohjois-Tsekissä. Davidille ja Lauralle retki oli jo kolmas kyseiseen kohteeseen, joten suositukset ainakin olivat hyvät. Ja kyllä kannatti. Maisemien kehuminen sanallisesti on mahdotonta, joten suosittelen klikkaamaan linkkiä. Maasto oli todella mäkistä: ylös alas huipulle ja taas pohjalle. Alueen kalliot ovat kerroksista hiekkakiveä ja maapohja oli osittain hienoa pölyävää hiekkaa. Enimmäkseen mäntyistä, mutta kuusikkoa ja korkeaa keskieurooppalaista lehtipuumetsää myös. Vahvimpana mieleen jää kuitenkin mäntymetsän tuoksu auringonpaisteessa, joka on aina ollut parhaita asioita kesässä.

Ensimmäisenä päivänä tarvottiin noin 14 kilsaa, toisena 10 ja kolmantena 6 (nopeasti laskettuna siis 30). Ei siis sinänsä aivan huikea matka, mutta osoittaui melko raskaaksi maaston vaihdellessa jyrkistä ylämäistä jyrkkiin alamäkiin. Ensimmäisenä ja kolmantena päivänä mukana olivat myös kaikki tavarat rinkoissa. Välillä kuljettiin metsäautoteitä, välillä jyrkäteiden reunoilla kiemurtelevia polkuja, toisinaan taas päästiin kiipeämään rautatikkaita ylös tai alas. (Äitiä ois ehkä hirvittänyt! Ja muakin vähän!) Maaston vaikeakulkuisuudesta huolimatta kohtasimme valtavasti perheitä pikkulasten ja koirien kanssa. Toiset isukit jopa kantoivat pienokaisiaan olkapäillä (eräs isohko tätönen myös pikkukoiraansa kainalossaan) pystysuoria tikkaita ja kalliojyrkänteitä kymmenien metrien korkeuksiin. Huh. Mutta maisemia riitti. Näimme myös kuuluisan Pravčická Bránan turistilaumoineen.

Eniten retkihysteriaa aiheuttivat tsekkijunan ravintolavaunun kuulutukset, tarjolla mm. hämämäshruums ja pancake with špenát. Junamatkailu vaan on niin tuhatkertaa autoajelua kiinnostavampaa! Perillä nimeltämainitsemattomassa (koska en just nyt muista nimeä) pikkukaupungissa saimme torin laidan hotellissa elämämme kaameinta ravintolaruokaa ja huonointa palvelua. Vasta vahingosta viisastuineina älysimme kysyä paikallisilta ruokapaikkavinkkejä ja otimme uusintakierroksen muutaman sadan metrin päässä. Samana iltana saimme kuitenkin takaiskusta moninkertaisen hyvityksen. Lounasviivästyksen takia varsinaiselle reitille pääsymme viivästyi nimittäin niin paljon, että hämärän laskeutuessa olimme saavuttaneet vasta pikkukylän, josta oli vielä viiden kilometrin asfalttitiekävely naapurikylään, jossa leirintäalueemme (ja sen loistavaksi todettu ravintola) sijaitsi. Ajatus kävelystä pimeällä asfalttitiellä ei huvittanut ketään, joten päädyimme auki olevan ravintolan (hospoda) eteen bongailemaan paikallisia ja kärkkymään autokyytiä. Hetken kuluttua tosin totesimme, että kuskin metsästäminen ravintolan edestä lauantai-iltana ei välttämättä johda menestykseen. Kuka voisi olla ajokunnossa? Työntekijät! Niinpä J&D astelivat sisään kysymään henkilökunnalta apua ja saapuivatkin muutamaa minuuttia myöhemmin osoittaen naamat loistaen parkkipaikalla nököttävää tummansinistä Škoda Fabiaa. Kokin auto. Ja sitten itse kokki. Esiliina päällään. Matkan aikana oli vaikea hillitä hilpeä hihitys. Omalla autolla liikkuessa kaiken jännän onnistuu välttämään liian hyvin. Paitsi jos auto hajoaisi tai pöllittäisiin, mutta se taas ei olisi oikeasti hauskaa. Mutta kokki oli.

Ruoka leirialueen ravintolassa oli loistavaa. Molempina iltoina grillattua lohta perunakrokettien kanssa. (Mainittakoon, että saman viikon aikana olin siis syönyt kalaa jo neljästi siinä ihanassa kalaruokalassa – ei ole siis juuri nyt syytä valittaa, että Tsekistä ei saa kalaruokia...) Muita ihania asioita: päärynäpuut täynnä kypsää hedelmää ja mun elämät ekat (oikeesti!) puupäärynät. Elokuuntuoksuinen heinäpelto ja heinäpaalit, jollaisten päälle en ole Suomessa varmaan kymmeneen vuoteen enää voinut kiipeillä, kun kaikkialla on vaan niitä valkoisia munia. Uudet kevyet trekkauskengät. Matkaläppä, joka toimi yllättävän hyvin myös ei-suomeksi. Kesä.

Joutilaisuus ja rikos.

2008-09-07T11:04:00.000+03:00

Hupsiskeikkaa, tänään tulee neljä viikkoa täyteen Suomesta pois oloa, enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi päivittää tänne yhtikäs mitään. Ja kysehän ei todellakaan ole siitä, etteikö mulla olisi aikaa - mitään muuta mulla ei nimittäin olekaan. Sen tajusin jo ensimmäisellä viikolla Brnossa, siis toisella viikolla kotimaasta poistumisen jälkeen. Ensimmäinen viikko vietettiin Janen kanssa Baltiassa ja Puolassa, eli lähinnä Riiassa, Vilnassa ja Varsovassa, sekä suurelta osin myös busseissa ja junissa niiden välillä. Todennäköisesti suurin osa tämän blogin lukijoista on nähnyt kuvareportaasin FB:ssa, joten ei siitä sen enempää.

No, täällä Brnossa olossa ei olekaan sitten mitään erikoisempaa, kaikki on tuttua. Paikat, ihmiset, tekemiset. Ehkä huomattavin täällä oleskeluuni vaikuttava seikka onkin se, että kaikki muut asuvat täällä, minä en. Tämä johtaa väistämättömään, jopa vastentahtoiseen joutilaisuuteen. Toki olisin voinut ajatella graduani, olisin voinut käydä joissain näyttelyissä, tehdä retken johonkin uuteen kaupunginosaan. Lähinnä olen kuitenkin lukenut kirjoja ja tsekkiläisiä aikakauslehtiä, nukkunut sopivasti, hengannut FB:ssa ja.. öö. Lisäksi olen käynyt mm. kampaajalla, Sloveniassa, muutaman kerran opettamassa englantia, uimassa ja nyt viikonloppuretkellä Tsekin ylämailla ja mm. Táborin kaupungissa.

Ja: multa on ekan kerran elämässäni varastettu! Rahapussi! Leninein kuvioitu! Mun kantiskasvisruokalassa. Tämä tapahtui jo mun ensimmäisellä viikollani täällä. Olin yksin, tietenkin, ja ehkä ekoja kertoja ikinä mulla oli sellainen nahkainen, pitkähihnainen naiskäsilaukku. Ja heti lähti! Enhän mä niistä normaalisti käyttämistäni jättikasseista löydä rahapussiani itsekään, tästä pikkuveskasta sen sijaan mainiosti. Ja niin teki kavala kasvissyöjäkin. Kameraani ei huolinut ja puhelin puolestaan, kiitos tiiviin tunnesuhteeni siihen, lepäsi (ja tulee vastaisuudessakin lepäämään) vierelläni pöydällä. Mutta oli aika jännää, hetkenkään epäselvyyttä ei ollut mulla siitä, mitä juuri oli käynyt. Tunsin jopa jollain kumman tavalla hetkellistä tyydytystä siitä, että tosiaan kävi juuri niin kuin monesti uhkaillaan: "Jos et pidä varaasi, niin heti joku vie". Ja niin veikin, joku järjestys maailmassa sentään on.

Toki mua harmitti, sitä ei voi kieltää. Esim. se, että rahapussissa oli poikkeuksellisesti myös suomalainen opiskelijakortti ja melkoinen summa käteistä, joka oli soluttautunut pussiini osin vasten tahtoani jonkin velan takaisinmaksuna. Muutoin en pitäisi niin paljon rahaa mukanani. Pari yötä kieriskelin miettien, kumpi se niistä sen teki. Vorovaihtoehtoja oli siis tasan kaksi. Kirosin myös ihmisen havainnointikyvyn heikkoutta ja harhailevia ajatuksia. Väistämätöntä siis ehkä tämä. Joka tapauksessa tsekkiläisellä poliisilaitoksella vierailu oli parasta viihdettä aikoihin. Onneksi sain mukaan natiivikaverin, jonka kanssa mulla oli juuri sopivasti tuona iltapäivänä tapaaminen. Poliisisetä oli isomahainen ja vitsikäs, telkkaripoliisi. Kuulusteluhuoneessa vietetyistä 45 minuutista mainittakoon kaksi asiaa. Ensinnäkin mulla on nyt oikein poliisin todistus siitä, että osaan tsekkiä niin hyvin, etten tarvitse virallisiin tilanteisiin tulkkia. Tämä kirjattiin tutkimuspöytäkirjaan. Toisena (ja väistämättömän hihityskohtauksen aiheuttaneena) seikkana kohta "lompakon kuvailu". Kuvitelkaa kertovanne tsekkiläisellä poliisiasemalla elokuun 21.päivänä 2008 (Prahan miehityksen 40-vuotispäivä) kadottaneenne punaisen lompakon, jota komistavat itsensä Leninin kuvat! Mikä täysosuma. "No, on niitä pahempiakin asioita", totesi poliisi ja mainitsi tapauksen värittävän mukavasti muuten niin yksitoikkoisia kadonneiden mustien nahkalompakoiden tilastoja.

Täällä siis jo reilut pari viikkoa ilman mitään kortteja, ilman omaa rahaa. Ihan mukavasti se menee näinkin. Kuka niitä rahoja kesällä kaipaisikaan! Ja kesä täällä toden totta on, eilisellä Táborin retkellä oli noin 30 astetta, syyskuussa. Uitiin joessa. Vielä reilu viikko täällä, tuntuu kuin olisin ollut jo ikuisuuksia. Tosin Helsingin syksykään ei kuulosta lainkaan huonolta ajatukselta.

p.s. Älkää uskoko julkaisuajankohtaa. Nyt on kello yksitoista sunnuntaiaamuna, mutta jos laittaisin sen tähän, typerä blogiohjelma julkaisisi teksini vasta kun jenkeillä on klo 11. Jos joku on keksinyt ongelmaan ratkaisun, kertokaa.

Laituri jolla voi kiertää saaren.

2008-07-24T11:14:00.000+03:00

Tämä oli vasta eilen.

Huomenna kesäkuuksi.

2008-06-01T09:46:00.000+03:00

Niihin aikoihin, kun kirjoitin ahkerammin päiväkirjaa, huomasin usein töistä tultuani ensisanoikseni kuvailevani yksityiskohtaisesti itselleni valmistamaa ilta- tai välipalaa. Välillä se oli ruisleipää tuoreen munakkaan ja vihreän teen kera, välillä raejuustoa ja mansikkakeittoa tai jogurttia ja mysliä, toisinaan ei sen kummempaa kuin Lidlin mozzarellapizzaa ja kotimehua. Kuvailun ansaitsi kuitenkin. Aina ihana ruoka on kyllä erityisen tärkeää nälkäisenä työstä palatessa, etenkin kun sen saa nauttia omassa kodissa suosikkipaikassaan. (Itiksessä se oli kesäisin meidän takaporras, täällä ehdottomasti oma sänky, jolta avautuu tällä hetkellä melkein seinän kokoinen vihreys.)

Tänään tulin lauantain iltavuorosta ennen yhdeksää, ja kantaessani herkullista salaattikippoa huoneeseen tunsin pakottavaa tarvetta kirjoittaa edes tekstari jollekulle tai Facebookin statuspäivitys siitä, että "olen niin iloinen rucolasalaatista, jossa on eilisestä sushinteosta jääneiden avokadon- ja kurkunrippeiden lisäksi tuoreita herkkusieniä, vihreitä herneitä ja viinirypäleitä, paahdettuja auringonkukansiemeniä ja itsekasvatettua basilikaa. Lisäksi Tampereen rievää edamjuustolla ja Irish cream -teetä maidolla ja sokerilla." Ja se kaikki nautittuna sängyllä Rei Shimuran seurassa. Ulkona kukkivat sireenit ja toukokuun viimeinen ilta hämärtyy hiljalleen, siten kuin Suomessa alkukesästä tapaa. Tämä ilta peittoaa eilisen sunnuntaiolon kirkkaasti.

Ei siis tippaakaan haittaa, että huomenna on taas töitä, ja niin muuten joka ikinen päivä ensi torstaihin asti, jonka jälkeen jälleen joka ikinen päivä seuraavaan perjantaihin asti. Huj. Mutta viihdyn siellä edelleen, enimmäkseen. Etenkin tänään, kun kassallaolo rajoittui tunnin mittaiseen uuden kassan koulutukseen, jonka jälkeen sain taas paeta varastoon kaivamaan keittiövälineitä ja miesten bermudoita pahvista ja asettamaan metallipöydille. Sormissa on haavoja. Niin, ja tulevan työputken päivistä osa on myös suomenopetusta. Se raskasta ja kivaa taas ihan eri tavalla.

Menisin ulos viileydestä huolimatta, ellei jopa tänne meidän mummopihallemme kantautuisi jostain lähiympäristöstä koulujenloppua viettävien teinien pahaenteistä mekkalaa. Tosin keskustan vapputunnelmasta huolimatta koulujenlopusta tulee edelleen joku käsittämätön olo, johon liittyy Nokia, omenankukat, kesähameet ja Suvivirsi. Ihan vähän ikävä sinne toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi.

Huomenna on kesäkuun ensimmäinen päivä. Aina ei voi tajuta aikaa.

Nyt ne niin taas on.

2008-05-21T01:05:00.000+03:00

Voi mikä päivä ja millaisen päivän ilta! Ne vaan on.

Jotain kertoakseni.

2008-05-15T14:14:00.000+03:00

On torstai, kohta iltapäiväkaksi, mulla on vapaapäivä. Siispä istun kotona lukemassa kirjaa, syömässä raejuustoa, pesemässä pyykkiä ja viimeistelemässä yhtä artikkelia. Ja odottamassa Aikuisten Kerhoa. Ja miettimässä sitä, että haluan kirjoittaa blogia. Mutta mistä? Varmaan viimeisen kahden viikon ajan olen joka päivä saanut jonkin hyvän idean, mutta joko kirjoittamiselle ei kerta kaikkiaan ole aikaa tai sitten idea vain ei tunnu enää kotiin päästyä niin hyvältä. Potentiaalisia aiheita ovat viritelleet mm. kahden päivän yläastesijaisuus, sortseissa tehdyt juoksulenkit Keskuspuistossa, Aikuisten Kerho, paluu Lidliin, muiden ihmisten ihanat matkat ja bloggaukset, äitienpäivä Vantaalla ja vihreät pehmeäntahmeat lehdet, joita yhden nopean viikon aikana ilmestyi kaikkiin puihin ja pensaisiin ikkunani takana ja muualla kaupungissa. Että kertokaa ihmeessä, jos haluatte tietää näistä lisää! Vaikka ei mulla enää kyllä mitään kovin muhkeaa sanottavaa ole.

Joka tapauksessa haluaisin näin julkisesti ihmetellä sitä, miten helppoa töihinpaluu voi olla. Ja vieläpä sellaisiin töihin, josta on lähes vuosi takaperin lähtenyt vannoen sekä vilpittömästi uskoen, ettei ikinä enää. Miten voi yhtäkkiä olla niin normaalia olla siinä taas, yhtäkkiä ihan samat jutut, samat hajut samoissa kohdissa, samat rutiinit. Paikkahan on siis Herttoniemen Lidl, joka ei mitenkään oleellisesti eroa aiemmasta Lidlistäni, paitsi ehkä hiukan asiakaskunnaltaan... Kuitenkin mielestäni on käsittämättöntä muistaa ulkoa asioita, joita ei ole millään lailla vuoteen ajatellut, kuten hevikoodit. Hullua. Ja se, miten kädet muistavat jokaisen materiaalin tunnun ja esineiden painon, liikeradat. On se vaan hienoa työtä. (Mulla on siis oikeasti ollut tähän mennessä todella hauskaa töissä, ja se on asiallisen palkan lisäksi ehkä ainoa, mitä tältä kesältä haluan). Ja siis jos joku kuvittelee, että siellä vain kaiket päivät istuskellaan kassalla, erehtyy hän pahemman kerran.

Mutta kyllä mä esimerkiksi eilen Opintoputken K-Marketissa eväitä ostaessani hetken toivoin, etten olisikaan menossa metroon, vaan ylös Aleksandriaan. Tekemään jotain kivaa, esimerkiksi kääntämään. Esseenkirjoittamista en sentään kaivannut.

On pilvistä ja äsken satoi jotain, joka hetken aikaa näytti rännältä. Ulkona on niin hohtavan vihreää, etten melkein kestä. Pilvisellä säällä kaikki värit erottuvat niin paljon paremmin.

Matka erääseen pääkaupunkiin.

2008-04-23T20:38:00.000+03:00

Uteliaille tiedoksi: näissä kuvissa ollaan Moskovassa. Siellä mm. pestään aamulla näyteikkunoita esiin tomun alta, ihmetellään massiivista yliopistorakennusta (jonka edessä oli parkissa kokonaista kaksi polkupyörää), hengataan värikkääksi maalatussa lähiössä, kilistellään kolpakoita ja ostetaan matkaeväitä lähinnä jotain konserttisalia muistuttavasta supermarketista. On se vaan maa.

Paluu maalta.

2008-03-25T23:30:00.000+02:00

Huomautus: nyt seuraa yliromantisoitu kuvaus pääsiäisen vietosta itäsuomalaisella sukuhuvilalla. Läsnäolleet älkööt siis kuvitelko, että minulla olisi oikeasti ollut NÄIN kivaa.

Minibussi kaartaa iltapimeällä lumisen kylän taksiasemalle ja jättää minut ja serkun R-kioskin kulmalle. Isä on hakemassa maasturilla, jossa on vain kaksi penkkiä, istun siis työkalujen ja mitä jännittävimpien esineiden valtaamassa takaosassa koirien kanssa. Isovanhempien luona ovat muutkin saapuneet iltateellä, puhumassa ja nauramassa, eikä ketään kiinnosta että on yö. Ensimmäinen ilta on aina kaikista sekopäisin, kaikki huutavat yhteen ääneen.

Perillä sitten talo lumen keskellä, pakkasta lähemmäs kymmenen miinusastetta, en muista milloin olen viimeksi ollut niin kylmässä. Aamulla hämmästyn hirsiseiniä ympärillä ja palelen isossa huoneessa. On ollut pääsiäisiä, joina on juotu aamuteetä terassilla, nyt on ranskalaiset ikkunat vielä tiiviisti eristetty. Paitsi että kyllä sieltä siltikin vetää. Nyt on pellon toiseen reunaan ilmestyneet uudet hirsiseinät, sielläkin takkatuli. Ensimmäisenä yönä ei edes pelota juosta pellon yli nukkumaan: melkein täysikuu ja valoisaa kuin juhannuksena: lähteäpä hiihtelemään!

Seuraavana päivänä syödään muikkuja, sitä seuraavana pastaa ja sunnuntai-iltana blinejä. Salaatit, alkukeitot ja jälkiruoat. Suklaata ihan liikaa. Yhtenä päivänä ollaan kävelemässä häikäisevässä auringonpaisteessa jäällä, toisena hiihdetään reilun parin tunnin matka kylältä. Kolmantena poltetaan isoa risukokkoa, jonka paikalla tuhka vuorokautta myöhemmin hohkaa kuumuutta, vaikka sen päälle on satanut miltei tauotta lunta.

Luen eräiden perheenjäsenten keskuudessa jo legendaariseksi läpäksi nousseen kirjan, jonka vuorostani sain jouluksi. Kaikkien yllätykseksi pidän kirjasta, no ainakin vähän enemmän kuin kaksi edellistä lukijaa. Pelataan seurapelejä, kyllästymiseen asti. Koiria pyörii joka paikassa. On lunta lunta lunta lunta! Pakkaslunta! Isä imuroi kärpäsiä ikkunoista, laskee montako kakkaa laseissa jo olisi, jos se ei olisi joka päivä suorittanut samaa toimenpidettä.

Paluumatka bussissa on jäätävän kylmä. Jäätävä on myös maanantai-iltainen Helsinki, joskaan ei yhtään kivalla talvi-tavalla, vaan ainoastaan kalsealla Helsinki-tavalla. Paluu maalta suoraan Helsinkiin on aina yhtä iso järkytys. On ihan eri asia mennä autossa Nokialle ja sitten sieltä aamujunalla. Paitsi että tällä kertaa en palannut yksin vaan yhtä matkaa, ja se on hyvä se. Mun sukulaiset!

Vuokko

2008-03-15T20:26:00.000+02:00

Vuokko Hovatta on kyllä edelleen maailman ihanin nainen.

Maanantai vaan on ankea.

2008-03-11T05:57:00.000+02:00

Maanantaita ei kyllä suotta parjata ankeana päivänä, jolle ei kannata suunnitella mitään kivaa tekemistä, sillä sellainenhan se juuri on. Mielestäni maanantaina kotiintulon jälkeen kuuluu korkeintaan suorittaa kiva kävely lähellä asuvan ystävän kanssa (ja sehän on jo tehty), ja loppuillaksi tulisi jumahtaa television ääreen. Sellaista kapinetta ei itselläni (harmi kyllä?) ole, joten sen sijaan pyörin pitkin huonetta levittelemieni velvollisuuskasojen keskellä, enkä oikein jaksa tarttua mihinkään. Ei ole edes mitään hyvää syötävää, kun unohdin ostaa. Tulispa jo niin myöhä, että olisi vaan pakko mennä nukkumaan, sillä huomenna ei voi väsyttää näin paljon.

Toissapäivänä olin täydessä talvessa, tänään puolestaan on Helsingin ensimmäinen keväinen ilta. Ehkä pitäisi mennä uudelle kävelylle: missä mun kaikki yöhengailukaverit asuu?

p.s. Puhelin on edelleen huollossa eikä konekaan oikein pelitä, yhyy. Jälkimmäisen osaan onneksi jo korjata tarpeen tullen itsekin.

Jännittäviä tapahtumia.

2008-03-04T07:14:00.000+02:00

Ilman kahta ei ihminen voi elää: tietokonetta ja kännykkää. En ehkä ole ensimmäinen, joka näin toteaa, mutta asia saakoon silti ansaitsemansa erikoismaininnan. Etenkin tänä juhlan päivänä, jona Jussi on vartissa korjannut mun koneen. Huraa! Kymmenen päivää ilman konetta on kuin.. kuin.. kymmenen päivää ilman konetta! En voi vieläkään uskoa todeksi, että olen kotona ja online. Että mä voin tehdä käännöksiä kotona eikä tarvii notkua Aleksandriassa. Että mun koneelta ei oo oikeesti kadonnut yhtäkään leffaa eikä valokuvaa eikä vanhaa esseetä.

Ja että ulkona tuoksuu lumelta.

Kiitos Vilhu magneettiavaimen lainasta, kiitos kämppikset kun jaksoitte kuunnella voivotteluani: nyt pysyttelen huoneessani seuraavat kuusi viikkoa. Nyt täytyy enää pelastaa rakas kännykkäni ilkeiden korjaajasetien kourista.

Jussin täällä hengailu johti paitsi koneeni elpymiseen myös uuden kätevän nettipalvelun löytämiseen. Kuinka usein tilaatte pizzaa netistä suoraan verkkopankkimaksulla? Ovelle se tuli, vaikken olisi ikinä uskonut. Ja aika nopeasti vielä.

Syntymäpäivä ois ehkä täydellinen, jos mulla ois mun puhelin.

p.s. Näinä päivinä kuuntelen melkein pelkästään Vuokko Hovattaa. Miksi kuuntelisinkaan mitään muuta.

Helsinkiviikonloppu.

2008-02-11T07:24:00.000+02:00

Mä rakastan viikonloppuja, joina on aikaa olla rauhassa ja laittaa itselleen ruokaa. Olen ollut pari edeltävää viikonloppua Nokialla, mutta ne sielläolon sunnuntait ovat melkein sietämättömän raskaita, kun tietää, että aamulla pitää palata tänne. Kuitenkin silloin kun täällä on koko viikonlopun, on sekin melkein aina hyvä ratkaisu.

Tänä viikonloppuna tein ihan superhyvää ruokaa. Se alkoi jo perjantaina, kun uuden kivan tuttavuuden heittämästä ehdotuksesta päätin illalla leipoa leipää. Ehkä vähän hiivaisaa, mutta nami nami. Oli ainakin neljiä eri jauhoja ja se oli hyvä se. No ja lauantaina sitten varasin aikaa ruoanlaittoon, sillä opiskeluvelvollisuuksille olisi vielä sunnuntaikin, jona ei ruokaa tarvitsisi laittaa (niin kuin ei tarvinnutkaan, lauantaista oli kylliksi!). Yhdessä kattilassa keitin yön yli lionneet kikherneet (en tajua, miksi mua ja siskoa ällötti ne silloin kymmenen vuotta sitten, kun niitä kotona aina oli..) ja heitin joukkoon tuoretta valkosipulia ja tomaattichilikastiketta (kaupan). Pannulla kuullotin sipulia, porkkanaa ja punaista paprikaa, jotka maustoin mustapippurilla ja korianterilla. No, ja sitten tein kuskusia. Kaikki tämä sekoitettiin yhteen, ripoteltiin päälle jotain yrttiä (Unkarista ostettua ehkä) ja pikkuisen soijakastiketta. Ja syötiin.

Illalla sain Vuosaaressa porkkanakakkua ja makeita tsekkiherkkuja teen kanssa. Vielä parempi lauantai-ilta olisi ollut, jos olisin voinut jotenkin kiertää rautatieaseman viidakkomeiningin. No, ainakin muistin taas, minkä vuoksi en melkein ikinä viikonloppuisin käy missään. Enkä aiokaan. Paitsi eilisen kaltaisissa tilaisuuksissa.

Tämä päivä oli varattu opiskeluasioille, ja sainkin tässä illan mittaan aikaan mm. ruotsiin ja tsekkiin liittyviä juttuja. Kuitenkin sunnuntaiaikaa riitti myös kirpputorilla pyörimiseen, päämäärättömältä vaikuttavaan kalliohengailuun sekä iltapäiväiseen kuppilassaistuskeluun. Niin sen pitääkin olla.

Viime sunnuntaina Nokialla oli talvi. Jos se jää tämän vuoden ainoaksi, en voi ainakaan sanoa ettenkö olisi ottanut kaikkea iloa irti. Juoksin lumessa kilpaa koiran kanssa, kierin siinä, maistelin sitä ja kaivoin sitä saappaistani. Tulispa ees vähän tännekin!

Tänään.

2008-01-20T17:27:00.000+02:00

Tänään ajattelen, että...

- tulispa talvi. Mulla on ikävä luistimia ja pulkkaa ja yleensäkin vain lumessa kahlaamista. Tänään olin puistossa juoksemassa, ihan kuin olisi ollut joku huhtikuu.
- onpas kiva olla taas Helsingissä. Olin varmaan kuukauden muualla, ja nyt yhtäkkiä tämän viikonlopun aikana olen nähnyt kauheasti hyviä ihmisiä, ja mulla on ollut hyvä mieli.
- olispas kuitenkin kauhean kivaa myös asua Brnossa! Nyt sinne haetaan epätoivoisesti suomalaista suomenopettajaa yliopistolle, ja hetken jo leikin ajatuksella, että olisin voinut vain jättää palaamatta. Mut ehkis ei just nyt.
- ei kiinnosta tehdä tsekinläksyjä. Johtunee siitä, että on juuri taas kaksi viikkoa sitten elänyt siinä maassa ja kielessä, ja nyt sitten pitäisi alkaa vääntää jotain keinotekoisia harjoituksia, joiden liian vaikeat kielioppiongelmat pystyy todellisessa elämässä aina jotenkin kiertämään.. Eikun kyllä mä oikeastikin haluan oppia ne kaikki kauheatkin asiat, mutta mieluummin jollain muulla metodilla. Esimerkiksi lukemalla lehtiä, kuuntelemalla ja puhumalla.
- jotain kesätöitä ois ehkä syytä alkaa ajatella. Mutta kun. Ei huvita hakea mitään ns. oikeaa kesätyötä, kun en kuitenkaan halua olla koko kesää täällä. Raha tulis just nyt kyllä kovin tarpeeseen.
- haluan matkalle matkalle matkalle!! Mielellään jonnekin EU:n ulkopuolelle.
- kaksi edellistä kohtaa ovat lievähkössä ristiriidassa keskenään.
- Facebook on rasittava, mutta silti sinne jatkuvasti ilmaantuu uusia kivoja ihmisiä kavereiksi. Ja edelleenkin se toimii pääasiallisena tiedotuskanavana kavereiden kanssa, sekä älyllisen vapaa-ajantoiminnan (kuten kirjojen tai hyvien nettiblogien lukemisen) korvikkeena.

Olisipa kiva kirjoittaa jostain jännästä, mitä mulle on sattunut tai mitä olen ratikassa kuullut, mutta juuri nyt ei tule mieleen mitään sellaista. Joka tapauksessa tänä viikonloppuna on ollut k i v a a.

P.s. Mun vanhemmat ei edelleenkään juo Nokian kraanavettä. Mä sen sijaan tajusin kauhuissani kesken illan eilen, että joskus jouluna ihan pokalla otin kyllä koirille vettä hanasta.

Connecting pipes.

2007-12-10T07:55:00.000+02:00

Olen ollut torstaista asti paikkakunnalla, josta Suomi on viimeisen viikon ajan saanut kuulla kyllästymiseen asti. Paikkakunnalla, jonka asukkailta on ylilääkärin suosituksesta evätty pääsy erääseen lounaissuomalaieen kylpylään. Paikkakunnalla, jossa juomaveden ja jäteveden sekoittuminen oli yhden huoltomiehen epäonnisen mutterinväännön päässä. Tulin, koska uskoin kotikodin olevan otollinen paikka esseenkirjoittamiselle ja ruotsintenttiin lukemiselle. Koska linnan juhlista ei ole mitään iloa, jos niitä ei katso äidin ja siskon kanssa. Koska halusin tavata yhtä kolmella jalalla kulkevaa pientä koiraa. Ja koska halusin nähdä poikkeustilan omin silmin. Onpas hauskaa, että Nokiallakin joskus tapahtuu.

Torstai 6.12.
Tulen bussilla Kalkkuun, isä on hakemassa. Sataa. Matkalla huomataan vedenjakeluauto ja saadaan kuulla sen seisovan paikalla iltakymmeneen asti. Kanisterit ovat jääneet kotiin, joten päätetään tulla myöhemmin. Alakerran vessassa on vielä valkoinen ämpäri täynnä puhdasta vettä, vieressä käsien desifiointiainetta. Äiti ja sisko laittavat ruokaa. Kraanavesiläppä kukoistaa. Saan kuulla, että tartunnan voi saada, vaikkei veteen koskisikaan. Harkisten vakavasti Helsinkiin paluuta. Toisaalta kukaan perheenjäsenistä ei ole sairastunut, eivätkä ihmiset meidän puolella kaupunkia erityisemmin muutenkaan.

Haetaan mummu meille syömään, ja samalla käydään hautausmaalla. Tuntuu vähän joululta, vaikkei lunta olekaan, mutta sitä nyt tuskin täksikään jouluksi kannattaakaan odottaa. Mummun rappukäytävässä on vielä muutama kaupungin jakama vesipullo. Vedenjakeluautossa on jäljellä enää juuri näitä samoja pulloja, kanisteriin vettä ei saa. Ruokapöydässä kukoistaa kraanavesiläppä. Illalla juodaan glögiä, pelataan ja katsotaan uutisia. Äiti saa puhelinsoiton sisarentyttäreltään, joka on lukenut netistä, että nokialaisiin ei saa koskea.

Perjantai 7.12.
Luen ruotsia kotona ja seurustelen koiran kanssa. Ulkona sataa ja on ällöttävää. En halua ulos, en halua tavata yhtäkään nokialaista. Päätetään lähteä uimahalliin Tampereelle. Koko reissun ajan pidetään äidin ja siskon kanssa suut supussa kotipaikkakunnastamme, ties vaikka heittäisivät meidät ulos. Onpas mukava peseytyä! Ennen uimahallia siskon luona Tampereella on aivan käsittämätöntä, että hanavedellä voi normaalisti pestä kädet. Ja olen sentään ollut täällä vasta vuorokauden.

Kotimatkalla uskaltaudutaan säästösyistä Nokian S-Marketiin. Kotiintultua desinfioin välittömästi käteni. Tortillavihannekset pitää pestä turvallisella, jakeluautosta haetulla vedellä. On vaikea muistaa olla avaamatta hanaa. Edellisiltana äiti joutui keittämään hammasharjansa, kun laski sen päälle vahingossa kraanavettä. Veljeni kyllä suihkuttelee normaalisti saunalla.

Illalla luen Hesarin sivuilta koko katastrofin syyksi paljastuneen huoltomiehen inhimillisen erehdyksen. Miten on mahdollista, että tällaista voi sattua vahingossa ja vielä noin helposti? Senhän kuuluisi olla lähes mahdotonta tahallisen tihutyön tekijällekin. Tunnen sympatiaa Etelä-Nokian lapsiperheitä kohtaan.

Lauantai 8.12.
Klo 8.00 aamulla veden täysi käyttökielto kumotaan. Suihkuun saisi nyt mennä. Isä soittaa mummulle ja muistuttaa, että vettä ei edelleenkään saa juoda, ihan kuin se nyt joisi. Sukulaiset soittelee ja kyselee ollaanko me kunnossa. Vessassa on edelleen käytössä valkoinen puhdasvesiämpäri. Luen ruotsia. Käyn äidin ja neljällä jalalla kulkevan koiran kanssa ulkona. Sää on ällöttävä, näen silmissäni bakteerien leviävän. Virallinen tieto tosin kertoo epidemian jo hellittävän. Isä käy Lahden suunnalla joululahja-asioissa ja saa kaupan päälle kanisterillisen kaivovettä. En uskalla vielä peseytyä.

Tehdään isän kanssa linssikeittoa. On niin hankala muistaa, että kasviksia ei saa laittaa hanan alle. Illalla Nokialle naureskellaan Uutisvuodossa, ihme jos ei naureskeltaisi.

Sunnuntai 9.12.
Kirjoitan koko aamun esseetä. Pesen käsiä osittain jo hanavedellä, tosin yhä pesun jälkeen desinfioiden. Tarkistetaan, että mummulla on kaikki hyvin. Vaihdan koirille juomaveden, tietenkään ei kraanavettä.

Illalla käydään saunassa. On melko selvää, että meidän alueen veteen vahinko ei ole todennäköisesti edes ulottunut. Juomalasiin ei Kankaantaan kraanavesi silti varmaan vielä joulunakaan päädy. Jännää, että Nokiallakin tapahtuu, etenkin kun ei itse ole täällä joka päivä. Mutta olisipa kiva, jos tapahtumista tiedotettaisiin asukkaille heti eikä päivien viiveellä.

Ja sinä nokialaismies, joka vetäisit kotiovellesi tullutta kaupungin vedenjakajaa nyrkillä naamaan, olkoot vatsavaivat osanasi!

Berliinis ja tropiikis ja maanantai Helsingis.

2007-11-13T09:09:00.000+02:00

Jebejeb, oon laiska bloggaaja. En tiedä, johtuuko se siitä, että Helsingissä ei tapahdu mitään vai siitä, että se ei vaan tapahdu mulle. Toissaviikonlopuksi piti joka tapauksessa lähteä hakemaan äksöniä Berliinistä. Ja voi että se on kaupunki! Vuorokauden aikana ehdin pyöriä lähinnä pian neljän vuoden takaiselta ensivisiitiltä tutuilla mestoilla, mutta reissusta jäi silti leppoisat muistikuvat. Ehkä siksi, että vertailukohteena oli eräs, joka matkalla Berliiniin ajoi ensin vahingossa Puolaan (juuri näin!) ja sen jälkeen hajotti autonsa vähän ennen esikaupungin reunaa. Oijojoi.

Näistä pikku suunnitelmanmuutoksista ja aikataulunvenytyksistä johtuen päädyimme viettämään ainokaista suurkaupunki-iltaa kivojen boheemikuppiloiden sijaan kaupallisuuden kehtoon Sony Centerin Australian Bar&Restaurantiin. Mutta olipas sekin! Toisena päivänä tutustuttiin sitten sellaiseen kohteeseen kuin Tropical Islands Resort, 60 kilsaa Berliinistä Dresdenin suuntaan. Itse paikasta (ja etenkin sen ympäristövaikutuksista) voidaan olla montaa mieltä, mutta tämän kirjoituksen tarkoitus on kertoa, miten kivaa oli laittaa päälle pikkupikkuhamonen, jota en syyskuun neljännen ja St.Tropez´n jälkeen olisi uskonut enää tänä vuonna saavani pukea. Lämpö on hyvä asia, kohtuuden rajoissa. Ja vesi, vesi, vesi. Tämänkertainen kuvamateriaali sieltä. Muutakin kuvaa olisi, jos jaksaisi laittaa Facebookiin, siellä mä kuitenkin koko ajan roikun, vaikka pieniä kyllästymisen merkkejä alkaakin jo ilmaantua..

Kuvat kertomaan.

Muuna aikana olen mm. opiskellut (pakko)ruotsia miltei seitsemän vuoden tauon jälkeen, reissanut Helsingin ja Tampereen väliä (nyt viikonloppuna myös ystävän luona Seinäjoella), ahdistunut gradun aiheen päättämisestä (ja siitä, että se on tehtävä pikaisesti), odottanut pakkasta, lukenut Respektiä, ajatellut väistämättömästi lähestyvää imurointia (ja tänään sen suorittanut), odottanut kiihkeästi iltapäivähetkiä Viereisessä ja tavannut pitkästä aikaa yhtä lapsiystävää.

Tuoksuu lumelle.

Partion ylistys!

2007-10-18T09:31:00.000+03:00

Suurin kuvin on kertoa paras. Reilun vuorokauden mittainen metsäretki sujui yli odotusten, ehkis paras mun ja Minnan järkkäämistä retkistä ainakin. Kivointa oli, että mukana oli kerrankin niin paljon johtajia, että saatiin kasaan kunnon ohjelma. Ja se, että koko lauantain paistoi aurinko, teki ohjelman toteuttamisen miellyttäväksi kaikille.

Yöllä oltiin varmaan suurin osa aika jäässä (ja muitakin häiriöitä ilmaantui), mutta kuten Minna jo takaisin Nokialle päästyämme sanoi, kohta voisi lähteä uudestaan!

Kiitos Orivesi, kiitos Kaija Koo, kiitos vanhat johtajat ja nuoremmat johtajat ja vartiolaiset ja sudarit. Ja kiitos kahdeksanvuotiaiden retkeläisten vanhemmat luottamuksesta: itselleni olisi tokaluokkalaisena ollut melkoisen kova juttu nukkua ulkona lokakuun puolivälissä.

Tällaisten viikonloppujen jälkeen aina muistaa, miksi tätä hommaa tekee.

(Tulipas nyt tällainen merkintä, ehkä hyvää vastapainoa edelliselle..)

Nokialaisaktiivisuutta.

2007-09-24T05:36:00.000+03:00

Kahden opiskeluviikon jälkeen arki Helsingissä tuntuu edelleenkin oikein hyvälle. Suurinta iloa on ennakko-odotusten mukaisesti aiheuttanut ystävien näkeminen, uimahalli, juokseminen, yliopiston kahvila sekä Rakkautta&Anarkiaa-festari. Kuluneen viikon aikana on puheenaiheena ollut myös taannoin täälläkin mainitsemani dialogini nokialaissetien kanssa. Siis Nokian Uutisissa. Viikko sitten sain kotoa ja mummulta loputkin lehtileikkeet, joita oli oman kirjoitukseni julkaisemisen jälkeen kertynyt hykerryttävän monia. Lyhyesti siis:

Nokian Uutiset kertoi 10.8. etusivullaan eräiden nokialaissetien aikeesta julistaa Nokia "Euroopan miesten pääkaupungiksi". Julistaminen oli tapahtuva syyskuun alussa liikuntatapahtuma Miesten Kolmosen yhteydessä Nokialla. Koko juttu oli paitsi kaikin puolin todella naurettava (ja nyt en tarkoita, että se olisi ollut millään muotoa hauska) myös epäloogisuudessaan hämmentävä. Referointi tuntuu hankalalta, ja koska olen ajatukseni jo kerran huolella muotoillut, lainaankin tähän itseäni (NU 15.8.):

"Kuuselan mukaan hankkeen takana on pyrkimys laajentaa suomalaisen miehen kutistunutta elintilaa ja yksinkertaisesti vapauttaa tämä olemaan sellainen mies, jollainen on, siis auttaa tätä pääsemään irti miehisyydelle ja miehenä ololle asetetuista rajoitteista. Miehisen roolin ahtaudesta hän antaa esimerkiksi baletista kiinnostuneeseen poikaan yhteiskunnassamme kohdistuvat epäluulot. Toisin sanoen hankkeen puuhamiehet ehdottavat miehen roolin laajentamista ns. feminiinisenä pidetylle alueelle. Yhteiskunnassamme, jossa ihmiset jaotellaan tiukasti sukupuolen mukaan, on sekä miehen että naisen roolin ja toiminta-alan laajentaminen ehdottoman tavoiteltavaa. Nokian hankkeen miesten perustelut Nokian sopivuudesta miespääkaupungiksi kuitenkin asettuvat ristiriitaan itse tavoitteen kanssa.

Miehet nimittäin perustelevat valintaansa kuvaamalla Nokiaa ”raavaaksi teollisuuskapungiksi”, jossa tehdään ”mitä miehekkäimpiä tuotteita, kuten renkaita ja moottoreita”. Nokian historiankin kehutaan ”huokuvan miehistä voimaa”. Eivätkö juuri tällaiset väitteet lokeroi kaikki miehet siihen iänikuiseen mieskuvaan, jonka mukaan suomalainen mies on karski ja raavas, kykenemätön näyttämään tunteitaan – ja kiinnostunut tekniikasta ja autonrenkaista. Kuusela puhuu yksiulotteista mieskuvaa vastaan, mutta tulee samalla kuitenkin vahvistaneeksi juuri sitä. Kuinka voisikaan pieni poika luontevasti kiinnostua vaikka sitten tanssista, jos tällainen on malli, johon häntä lapsesta asti ohjataan? Nokian historiaa maskuliinisena teollisuuskaupunkina hehkutettaessa tuntuu jutussa myös täysin unohtuvan se, kuinka suuri osa tehtaidemme työntekijöistä on itse asiassa ollut naisia." (jatkuu)

Lisäksi jutussa tulee esiin kaikenlaista ihmeellistä katkeruutta naisia kohtaan, kun voivoi miten paljon helpompaa niillä on. Kommentteja, joista ärsyynnyin, oli niin monta, ettei niitä kaikkia nyt tähän jaksa. Joka tapauksessa kävi lähinnä kuten arvasinkin: sedät vastasivat setämäiseen sävyyn, leimasivat huumorintajuttomaksi, ja siitä päästiinkin jo siihen, kuinka suurin ero naisten ja miesten välillä on se, että miehet osaavat nauraa myös itselleen. Onneksi heidän oma huumorintajunsa riitti ottamaan vastaan kritiikkini. (just joo)

Eniten ihmettelen miesten hankkeesta ja myöhemmin sen toteuttamisesta raportoineita (nais)toimittajia. Miesten käsittämättömät, jopa epäasialliset kommentit oli painettu vailla minkäänlaista rivien välistä kuultavaa kritiikkiä tai kyseenalaistamista. Yksi tällaisista löytyy syyskuun 3.päivän lehdestä, jossa itse urheilutapahtumasta raportoidaan. Jutusta ei itse asiassa käy selkästi ilmi, tuleeko lause Nokian ylpeyden Asellin Markon vai itse toimittajaneitosen suusta, mutta näin se kuuluu: "Miehet ovat rakentaneet Nokiasta itsensä näköisen kaupungin naisilta lupaa kysymättä". Ylpeilevän sävyinen kommentti ei ole ainoastaan kyseenalainen vaan myös epätosi. Erityisesti se hämmensi koko elämänsä kumitehtaalla työskennellyttä isoäitiäni.

Asiastahan siis voisi jatkaa tuntikausia, mutta ihan kohta pitää lähteä leffaan. Rakkautta ja Anarkiaa.

Yks matka.

2007-09-10T06:48:00.000+03:00

Olen palannut. Reilun viikon automatkailu hajotti ajantajua sen verran, että ennen retkeä Brnossa vietetty aika tuntuu joltain ihan toiselta sielläololta. Eilen aamulla yhdeksän jälkeen noi jätti mut Prahan lentokentälle, ja sitten yhtäkkiä olin taas Helsingissä. Viimeinen yö nukuttiin vielä Saksan puolella.

Matkasta on kätevin kertoa suurin kuvin, kuten kesästäkin, tosin digitaalinen kuvareportaasini on kameran heikkojen akkujen takia melko aukkoinen. Nuotiokuva on ensimmäinen yö Ranskassa, vihreän järven hiekkarannalla Jura-vuorilla. Alin kuva (jossa taustalla muuten roihuaa metsäpalo) on paluumatkan tauolta jossain Lyonin jälkeen. Toisiksi alin on Marseillesta ja muissa ollaan St.Tropez´ssa.

Matkalla nukuttiin kolme kertaa teltassa, kolme kertaa hotellissa, kaksi kertaa kaverin luona ja kerran autossa. Ravintolassa syötiin kerran, se oli kolmantena päivänä, jolloin ei oltu kahteen päivään saatu lämmintä ruokaa. Puhuttiin lähinnä tsekkiä (välillä tosin ranskalaisella aksentilla). Syötiin suklaata ja keksejä ja nautittiin pikkukylien leipomoiden aamuisesta tarjonnasta.

Eniten kaipasin: suomenkielistä matkaläppää, shoppailuseuraa Lyonissa ja Marseillessa, omaa lämmintä makuupussiani (kymmenen huutomerkkiä) ja toisinaan suomalaista, vähemmän pihistelevää matkaseuraa (eräät teistä tuntevatkin tsekkiystävien tavat..).

Parasta oli: auton kattoikkuna, josta pääsi vuorten kiemurateillä ulos valokuvaamaan, ne kiemuratiet (joilla tuli kyllä huono olo, eikä ajankuluksi voinut lukea mitään), Nizzan luksusyömaja ja uima-allas katolla, jonne yöllä Cannesin retken jälkeen salaa hiivittiin, uiminen, ranskankielinen manga (ei, ranskan puhetaitoni - jos sellaista on koskaan ollutkaan - ei millään lailla elpynyt matkalla, mutta tekstinymmärtäminen sen sijaan kyllä), se yksi lämmin ravintolalounas, viimeinen telttayö, jolloin vaihdettiin makuupusseja ja noi suostuivat vihdoinkin uskomaan, että mä oikeasti olin palellut siinä ruikussani ja Mikan Love Today, josta tuli radio Rivieran ansiosta meidän matkahitti.

Tänään on sunnuntai. Olen imuroinut, pessyt pyykkiä, päätynyt tunneiksi tappelemaan pyykkikoneen kanssa, alistunut lopulta huuhtomaan ja vääntämään saippuaiset pyykkini käsin, tästä turhautuneena pessyt jääkaapin (joka oli ehkä ällöin ikinä) ja sitten vielä pessyt vessan. Viisi päivää sitten oli St.Tropez.

Joka tapauksessa eilen oli kiva palata Helsinkiin muutenkin kuin vain käymään.

Aika hyvä mieli.

2007-08-30T07:48:00.000+03:00

Eilen oli laitoksen kurssi-ilmot, ja vaikka en ilmoittautunutkaan kuin yhdelle kurssille, sai tapahtuma mut kuitenkin laatimaan valmiiksi syksyn lukujärjestyksen sekä muutenkin vähän fiilistelemään yliopistolle paluuta. Illalla sitten kuuntelin muutaman tunnin kuinka kaverit puhuivat tsekiksi omista (pari vuotta sitten taaksejääneistä) opiskeluajoistaan, ja tuli ikävä Helsinkiä ja omia kavereita ja yhtä Viereistä kahvilaa. (Ajatus Viereisestä itse asiassa oli se ratkaiseva tekijä, joka rohkaisi mua ilmoittautumaan funktionaalisen kieliopin kurssille.) Sitten ajattelin Aleksandrian hajua ja Portsua räntäsateessa ja Unikafeen kasvisruokia. Märkiä kenkiä, ankeaa kaupunkia ja pääraksan salien kovia penkkejä. Sitä, miten arkisella ja tavanomaisella tavalla siitä kaikesta taas kohta puhutaan. No niin, ja suomeksi. Ooh, miten halusinkaan Helsinkiin.

Toisaalta tänään oltiin poikien kanssa Tescossa ostamassa matkaevästä huomenna alkavalle retkelle, ja matkajännityksessä hurjasteltiin ostoskärryillä ja temppuiltiin liukuportaissa. Vähän harmittaa, etten enää tällä erää palaa tähän kaupunkiin, kun olisi ollut niin kiva jatkaa vähän vielä kesää täällä.

Toisaalta, kaikki päättyy joskus: eilen jouduin pukemaan pitkähihaisen, keskellä päivää. On aika lähteä etelään.

Tuntuu kuin olisi ulkomailla kun kävelee kaduilla.

2007-08-21T06:46:00.000+03:00

On mukavaa, kun viikon tropiikin jälkeen sataa koko illan (ja silloin tällöin ukkostaa) ja tulee viileää ja aikaisin hämärää. Ja on mukava tulla likomärkänä kotiin trolejbussilla, jättää lippu leimaamatta, koska se on matkalla automaatista käteeni ja sieltä taskuun kastunut ihan pehmeäksi, muistaa että on aamulla laittanut Nutellan jääkaappiin, keittää teetä, avata Respektin tuorein numero, kuunnella sadetta ja jyrinää, huoneiden huomaamatta hämärtyessä.

Tänään oli ihan erikoisen kiva päivä kaupungissa. Oli lämmin, mutta ei liikaa, kaduilla ihmisiä ja mulla oli kaksi rentoa ja hyvää mieltä tuovaa tapaamista. Ekan jälkeen oli hyvä mieli paitsi siksi, että näki kivan ihmisen pitkästä aikaa, myös siksi, että tsekinpuhuminen sujui sen kanssa niin hyvin. Toinen hengailu oli suomenkielinen ja täynnä tuttua tsekkiläppää, josta eniten nauttii juuri tässä maassa enemmän aikaa viettäneiden kanssa.

Niin siis olen Brnossa, jos joku ei satu tietämään.

Hienoa on ollut mm: torstai-iltainen junamatka Olomoucista Brnoon, yksin. Pikajunan vaunuosastossa ei Prostějovin jälkeen ollut ketään muita ja sain paitsi naureskella ääneen Olomoucista saapuville tekstareille, myös roikkua ikkunasta ihanaa yötuulta vasten. Hienoa sen sijaan ei ollut, kun eilen istuttiin parvekkeella lämpimässä illassa, ja yhtäkkiä meidän päälle surisi joku herhiläinen varmaan. Se oli ainaki viiden ampparin kokoinen ja sen tappaminen kesti jotain minuutin. Oli se varmaan ihan kiltti, mutta sen vaan oli kuoltava. Vielä kiltimpi oli toissapäiväinen pikkuinen kyy, joka ei purrut Jakubia, vaikka se vahingossa astui sen päälle pari kertaa. Pakeni vaan ruohikkoon. Mä vedän ilmeisesti pikkueläimiä puoleeni, koska kumpaakaan näistä ei kuulemma kovin usein kohdata.

Ainiin, ja viimeisen viikon aikana olen keskustellut Nokian Uutisten lukijapalstalla keski-ikäisten ukkojen kanssa naisista ja miehistä. Ei ehkä kauhean hedelmällistä, mutta sainpahan sanotuksi.

Niin, ja otsikko on lainattu Reginalta. Paras aika vuodesta.

Vihanneskeitto josta taivas heijastuu.

2007-08-06T01:51:00.000+03:00

Kerron teille kesästäni suurin kuvin, sillä tekstiksi tähänkin riittäisi jo viime kerralla käyttämäni "kesä on jossain ihan muualla kuin kaupungissa". Partioleirin jälkeen törmäilen kotona valkoisiin seiniin ja hämmästelen pikkuruista kattilaa, jossa aion keittää vain kaksi perunaa. Ja koetan palauttaa kommunikointikykyäni normaalimaailman tasolle. Te, jotka ootte joskus olleet, tiedätte ehkä.

Kaupunkia en kuitenkaan edelleenkään halua, ja siksipä lähden tunnin päästä taas bussille...

Saari joka pyörii auringon mukana.

2007-07-28T08:50:00.000+03:00

Kesä on jossain ihan muualla kuin kaupungissa.

Maalla ja kotiseudulla

2007-07-04T08:23:00.000+03:00

Vietin juhannuksen maalla sukulaisten kanssa, kuten kuuluukin. Oli hauskaa: mm. tehtiin japanilaista ruokaa kahdelletoista hengelle, mulla oli vähän kuumetta (ja silti kyllä uin ja saunoin kerta hei!) ja mun uuden hupparin huppuun poltti juhannuskokosta lentänyt hiutale sievän rusehtavareunaisen reiän (tosin äitiltä samanlainen poltti tukun hiuksia). Ja pelattiin seurapelejä, kuinkas muuten. Juhannuksen jälkeen olin viikon Nokialla - ja voi miten viihdyin! Nokialla suoritin pitkään suunnitelmissa ollutta tehtävää: aloin käydä läpi mun entisen huoneeni tavaroita. Huone on lähes sellainen, joksi sen syyskuun toisena päivänä vuonna 2002 jätin: tulvillaan lukio- ja yläaste- ja ala-aste-aikaisia tavaroita, matkamuistoja, talteenotettuja lehtijuttuja ja Kinder-yllätyksiä. Paperinkeräykseen (tai poltettavaksi) joutuivat mm:

- pino suomalaisia matkailumainoksia kesältä 1996
- yläasteen 8. luokan valinnaisainetarjotin
- valtava nippu netistä (yksipuoleisesti!) tulostettuja biisien sanoja vuosilta 1997-2000
- partiopapereita vuosilta 2000-2002: kurssimateriaaleja, sudenpentujen piirrustuksia (hienoimmat säästin!), lasten vanhempien täyttämiä ilmoittautumislappuja talvikisoihin, vanhoja johtajiston yhteystietoluetteloita jne.
- lukioaikaiset koulumatkatukipäätökset (myönteiset)
- kirjakauppakuitit koko lukioajalta siitä kirjakaupasta, jossa mulla oli tili
- lehtileikkeet mm. vuoden 1999 abeista (kyllä, se on nyt ohi!), Spice Girlsistä, Englannin kuninkaallisista, Michael Jacksonista, Titanicista (tämän pinon kohdalla tunnustan epäröineeni, ja Nyt-liitteessä julkaistun arvostelun säästin), sekä loppujen lopuksi jopa Maija Vilkkumaasta ja Ultra Brasta kertovat (tosin vain rumimmat ja turhimmat, mitä jo sitäkin eräs ystäväni järkyttyneenä paheksui). Kaikki Xenaa koskevat sekä sellaiset jutut, joissa esiinnyn itse, luonnollisesti säästin.
- kuva vuoden 1996 kirjekaverini kissasta

Kinder-yllätykset ja muut lastentavarat päätyvät luultavasti erään toimintaterapeutin työkäyttöön. Pienen harkinnan jälkeen sujautin kyseiseen pussiin myös kissavalokuvan. Työ huoneessa ei suinkaan ole tehty: odotan kauhulla päivää, jona minun on päätettävä mm. posliiniesinehyllyn ja Yyteristä vuonna 1993 kerätyn hiekkapullollisen (1 litra) kohtalosta.

Äitin kanssa oltiin myös Nokialla kesäteatterissa - aivan mahtavassa kaatosateessa. Rakastin sitä, ja rakastin niitä viittäsataa nokialaista ja muuta suomalaista, jotka tulivat paikalle päästä varpaisiin sadeasuihin verhoutuneina, niin ettei edes yhtä sukulaistätiään meinannut tunnistaa. Näytelmä muuten oli hyvä - ja siinä sitä paitsi esiintyy yks aivan erityisen kiva tyttö.

Niin, ja sunnuntaina Lasten eläintarhassa poseerasin saman reiän läpi kuin noin 22 vuotta sitten. Se on tuo kuva tuossa ylhäällä.

Heitetään sikaa Tsekissä (taas!)

2007-06-15T21:48:00.000+03:00

Mitä muutakaan Tsekin retkeltä nyt voi odottaa? Tällä kertaa pelattiin katuhospodassa. Siel oli kesä, Suomes ei oo.

Placebosta ei päivääkään.

2007-05-28T00:58:00.000+03:00

Maailman siistein Placebo! Ja Placebon jälkeen maailman siistein ukkosmyrsky. Juoksin bussille Manskua pitkin kaatosateessa ja kesätopissa salamoiden leimahdellessa. Oli ehkä hienointa. Hienoa ei ollut enää se, kun tajusin vantaalaisbussin, jossa istuin, ajaneen oman pysäkkini ohi jo jokin aika sitten. Sadesumulta en hahmottanut ikkunasta muuta kuin moottoritien reunat. Hyppäsin kyydistä ja juoksin Hämeenlinnanväylän poikki jyrinän alla. Onneksi toinen vantaalainen bussi pelasti minut suhteellisen pian, sunnuntai-iltakin vielä.

Nyt on ukkonen mennyt. Äsken vielä räjähteli aika makeasti. Tämä viikonloppu on kyllä ollut niin hyvä, ettei yhtään harmita, että olen vielä Suomessa. Huomenna en enää.

Kesä.

Euroviisut on ehkä maailman tärkein asia.

2007-05-15T09:53:00.000+03:00

Euroviisut on ohi ja pitää keskittyä elämään. Viisut ei ole mun mielestä koskaan olleet näin hyvät - tosin se saattaa johtua osittain myös siitä, että ensimmäistä kertaa panostin niihin jo todella paljon etukäteen, niin etten kuullut yhtäkään biisiä finaalissa ekaa kertaa. Näinä päivinä olen kuunnellut kotona etenkin näitä: Bulgaria, Serbia, Ukraina, Islanti, Ranska ja... äääh, vaikka mitkä!

En ollut Senaatintorilla lauantaina. Sen sijaan meillä oli viisukatsomo Kampissa kera videotykin sekä ruokaa niin monesta finalistimaasta kuin Asematunnelin S-Marketista onnistuttiin aukiolon viimeisinä parina tuntina haalimaan. Parhaina löytöinä mm. bulgarialaiset viininlehtikääryleet ja serbialaiset vadelmat. Joka lajia piti maistaa viimeistään silloin kun sen alkuperämaa oli esiintymisvuorossa.

Seuraavassa muutamia (omia sekä yhdessä muotoiltuja) huomiota Helsingin viisuista:

- harmillista, ettei kerrankin sympaattisen ja mieleenjäävän numeron vetänyt Ranska pärjännyt paremmin!
- ei ihme, ettei Ruotsi pärjännyt paremmin, vaikka aluksi minäkin suomalaisten luoman joukkohuuman vallassa kuvittelin sen menestyvän
- Krisse oli loistava, mutta Pukki vain käsittämättömän tarpeeton ja nolo
- suomalaiset eivät selvästikään ole tajunneet, että viisut ovat eri asia kuin lätkä: kotikisoissa menestyminen ei ole millään muotoa tavoite, ja olisi mun mielestä pikemminkin noloa (yksi syy olla iloinen siitä, että viisut ovat ohi: ei tarvitse enää kuunnella täysin epäoleellista jauhamista siitä, kuinka Hanna pärjää ja voittaa viisut, huhhuh...)
- ärsyttävin päähän pyörimään jäävä viisu on Valko-Venäjän Work Your Magic
- toisin kuin euroviisuvoittaja Marija Šerifović joka lehdessä sanoo, mun mielestä tässä kilpailussa on ehdottoman tärkeää, että on show. Mielellään erilainen kuin muilla mailla.
- Kreikan Yassou Maria kulkee houkuttelevan tarttuvasti, vaikka siinä lauletaan: "Probably should mention: she is mine"

- ja: kateellinen länsi (nimenomaan myös suomalaiset) lakatkoon puhumasta viisuissa liikaa jyräävistä itäblokin maista. Itäblokkia ei ole! Itä-Euroopan maat pärjäsivät lauantaina, koska ne olivat parempia. (Paitsi Ranska oli kyllä hyvä. ja Islanti, oih Eirikur!)

Oli mulla vielä monta muutakin asiaa, mutta en muista nyt. Otan vapauden lisäillä tänne väliin mitä myöhemmin keksin.

Oooh, mitkä Euroviisut!

2007-05-13T13:50:00.000+03:00

No, tää vaan oli paras.

Hetken Helsinki on eri.

2007-05-12T23:18:00.000+03:00

Eilen ajattelin, että paljon enemmän menettäisin ehkä sittenkin tänä vuonna, jos en olisi Suomessa. Helsingissä ei ole varmaan ikinä ollut niin paljon ihmisiä kuin eilen. Nyt meen sinne taas, moi!

2007-05-11T11:38:00.000+03:00

Euroviisut! Jatkoon pääsi joitain aika yllättäviä, ei esim. Israel. Mutta onneksi Serbia, joka oli tänään ehkä paras. Ja Bulgaria, oijoi. Jättiscreeniltä ja kunnon kajareista tosin lähes joka veisu kuulosti hyvältä. Sympaattisimmat yllättäjät olivat kuitenkin biisien välissä näytetyt Suomi-postikortit: ei mitää glittereitä, vaan oikeita kuvia tästä maasta, esim. kunnon kuravaatteisiin puettuja lapsia, joita ei Keski-Euroopassa näe (tosin joka kerta kun kuvassa oli keittiö, oli siellä myös nainen - niinko sekin sit on?).

Tänään kuulin koivujen suhisevan. Se oli Vantaalla.

En pysty keskittymään muuhun kuin yhteen!

2007-05-10T00:56:00.001+03:00

Mä oon niin fiilareissa Euroviisuista, en edes yritä esittää etten ois. Eilisaamuna Tsekin edustajia palelsi niin, että jäi lavashow näkemättä, mutta ruotsalaiset hyvitti tänä iltana senkin pettymyksen. Huomen semit!

Äsken tulin kotiin, ja vaikka on kauhean kylmä, jotain alle kymmenen astetta, tuoksuu ilmassa hämmentävän voimakkaasti kukille. Onko ne vieläkin ne narsissit vai voisko jo olla sireenit? Ei kesää kiinnosta onks Suomessa lämmin, tulee kuitenkin.

Mun tänhetkiset suosikit on Ukraina, Israel, Romania ja Ranska. No, ja Tsekki, kaikesta huolimatta. Niiden biisi soi päässä tauotta jo päivätolkulla.

Viikon päästä ne on.

2007-05-05T09:10:00.000+03:00

Ope laittoi tsekinopiskelijat (3 kpl) taas edustamaan. Suurlähetystöön oli kutsuttu varmaan kaikki Helsingin tsekkiläiset ja maan euroviisuedustaja, hard rock-bändi Kabát, ja muu maan viisuedustajisto (yhteensä 22 henkeä plus vaimot). Livenä eivät teknisistä syistä soittaneet, mutta edustuskappale soi levyltä niin monta kertaa (ja sen verran kovaa), että aloin pitää siitä jo suhteellisen paljon. Oli pakko imuttaa netistä ja kuunnella koko tämä ilta repeatilla samalla kun välttelin tsekin kirjallisen työn tekoa. On helppo vältellä, kun se on mun kevään ainoa jäljellä oleva työ (vapaus vapaus vapaus!) eikä silläkään ole tiukkaa deadlinea.

Ylimmässä kuvassa viisuhenkilökuntaan kuuluva setä ihmettelee sanaa torstai (čtvrtek) ja alemmissa kilistellään suurlähettilään kanssa. Mä olen Euroviisuista suhteellisen innoissani, etenkin kun olen tällä kertaa oikeassa maassa.

Tätä samaa ties kuinka monetta viikkoa jo.

2007-04-29T06:18:00.000+03:00

Olisin tämän päivää vailla kuukauden aikana voinut päivittää ainakin monta kertaa, mutta joka kerta kun olen avannut bloggerin, olen tajunnut, ettei mulla ole mitään sanottavaa. Rasittaa niin paljon opiskelu, rasittaa epärealistiset dedikset, rasittaa se, että opiskelijoilla ei ilmeisesti saisi olla mitään muuta elämää. Anoin yhteen esseeseen muutamaa päivää lisäaikaa. Kurssin vastuuhenkilö vastasi vähintäänkin nihkeästi, että voi voi ja antoi aikaa viikonlopun ja vapun yli. Kirjoitin takaisin, että "palautan esseeni kun se on valmis". Toiv se on unohtanut mun nimen siinä vaiheessa, kun saa huipputuotokseni käsiinsä. Mainittua tuotosta en ole tosin alkanutkaan vääntää: kai mun nyt jotain täytyy vapuksikin säästää. Eipähän tarvi stressata vapun pakkojuhlinnasta. Oujea. Ens viikon jälkeen pitäis helpottaa.

Tällä viikolla olen joka tapauksessa: puhunut tsekkiä, missannut opiskeluahdistuksessani silmujen puhkeamisen puihin (vai olikohan se jo viime viikolla..), tehnyt kolme tenttiä (joista tsekin tenttiin valmistauduin keittämällä kahden kohdemaan asukkaan kanssa svařákia ja tekemällä sen jälkeen simaa ja kaiken huipuksi simanteosta ylijääneestä tuorehiivasta ja hunajasta kasvonaamiot kaikille), syönyt sushia (kappas!), tavannut iltaisin ystäviä kahviloissa ja hospodoissa, puhunut lähes joka kerta tulevaisuudesta ja siitä, mikä elämässä oikeesti olisi mielekästä tekemistä, ja sen sellaista. Niin, ja tänään oli pakko syödä Raxissa (ääääh), koska mitään sen kaltaista ei Tsekissä kuulemma ole. Kertokaa heti, jos tiedätte et on!

Mutta valo kyllä totisesti parantaa elämänlaatua.

Kevät, sanoinko sen jo?

2007-03-30T08:29:00.000+03:00

Minut tekee onnelliseksi kevät. Se että kaduilla juuri ennen hämärää tuoksuu euroopalle. Kaikkein kivointa mitä osaan maailmassa ajatella on viime sunnuntai. Silloin istuttiin mattotelineellä auringossa. Siivottiin loppuun ja mentiin pitkälle kävelylle sellaiseen paikkaan, jonne tuli myös sitruunaperhonen. Muuten tällä viikolla olen ollut onnellinen valosta, esimerkiksi tänään Yliopistonkadulla ja Aleksanterinkadulla kello seitsemän illalla. Ja aamullakin. En ole nukkunut öisin ja silti olen herännyt aamuisin tsekintunnille. Tänäänkin neljän tunnin yöunien jälkeen, ja kaikki vain Jan Skácelin takia! Mun tilillä on sitäpaitsi neljä euroa kuusikymmentäviisi senttiä, ja sen kunniaksi olin syömässä Kämp-gallerian sushibaarissa ja ostin kaksi levyä Hulluilta Päiviltä ja kolmannen muuten vain. Onneksi rahat riittivät vielä uimahalliin. (Ai niin, muistin just, etten maksanut sushia ja kolmatta levyä ite. Ne makso Pippe.)

Pari viimeisintä viikkoa..

2007-03-20T08:02:00.000+02:00

..tai etenkin viimeisimmän olen viettänyt armaassa laitoksen
kirjastossa. Vuoroin lähteillä ja vuoroin pakertamassa supernaiivia ehkä perusopintojen lopputyön tasoiseksi muodostunutta syventävien opintojen esseetä. Onneksi vertaistukea oli tarjolla ja alakerran kahvila palveli. Perjantaina koitti vapaus ja paras Nokia-viikonloppu, jonka aikana kävin mm. metsässä, uimahallissa ja isän kanssa autopesulla. Ja näin hyviä ihmisiä.

Tällä viikolla on luvassa parin täyteenahdetun ja muutaman rennomman päivän lisäksi ihmisten näkemistä ja tsekinpuhumista. Hyvä niin.

Alemmassa kuvassa laitoksen opiskelija lähteillä.

Onnellisuusasiat uulla.

2007-03-13T07:26:00.000+02:00

"Kirjoita kuusi asiaa, jotka tekevät sinut onnelliseksi"
Ipe antoi mulle u-kirjaimen. En ole ikinä ennen halunnut mun blogiin mitään näitä tällaisia jonkun muun keksimiä, mitä pitää kopioida, mutta tämä oli niin kiva. U ei muuten ollut kauhean helppo kirjain!

1. UIMINEN. Ja uimahalli, mutta kuitenkin eniten uiminen järvessä tai ehkä myös meressä. Kesällä. Yöllä. Sateella. Aamulla. Jatkuvasti. Vesi on maailman paras keksintö.
2. Ulkona oleminen. Mieluiten metsässä, mutta kaupunkikin käy ja mikä vaan. Sekoan, jos en pääse joka päivä ulos. Säällä ei ole mun ulkonaviihtymisen kannalta yleensä suurtakaan merkitystä.
3. Unicafe. Päärakennuksen ruokalan viereisessä hengailu tai sitten Metsätalon siinä tsekintuntien jälkeen. Tänä vuonna ehkä parasta.
4. Ulkomaan kielellä puhuminen ja maassa olo. Boikotoin täysillä sanaa ulkomaa, mutta se nyt oli helpoin u:lla alkava, jolla sain ujutettua tähän matkalla olon. Huomatkaa kuitenkin, että kivointa musta on silti puhua suomea!
5. Uunileivät. Sellaiset joita kohta teen. Niihin tulee aurinkokuivattua tomaattia ja juustoa, joka uunissa sulaa niiden päälle. Niiden kanssa keitän teetä.
6. Ueno-puisto. Koska se on hauskan mallinen ja sieltä pääsisi aika nopeasti Yamanote-linjalla Shibuyaan. Jonne nyt haluaisin ehkä eniten. Kaupungin nimi ois Tokio.

Lisäksi haluaisin mainita, että juuri nyt mulle aiheuttaa onnellisuusoloa seuraavien asioiden ajatteleminen: huhtikuu, partioretki, suo, perunamuussi, trampoliini, muikut ja Helena-tädin laituri.

Tilannepäivitys

2007-03-09T09:38:00.000+02:00

Nyt mä taas osaan, kiitos Essin! Silti kiroan koko epämääräisen google accountin. Meen nukkuu, laitoksen kirjasto ja fennistiikka ja Cafe Engel uuvuttaa.

Tiedonanto

2007-03-08T05:57:00.000+02:00

Tiedoksi, että uuteen tyhmään bloggerversioon siirryttyäni en pysty enää kommentoimaan omia postejani, enkä paljon kenenkään muunkaan blogspotin käyttäjän juttuja. Et kivat! Siis tietäkää, että luen hartaasti kommenttinne ja bloggauksenne, vaik vaitonaisena saatan pysytelläki. Webbinerot, ilmiantakaa itsenne!

Talvi ei ehkis oikeesti enää tuu. Ja esseetä pitäis vääntää. Ja kirjaston kevätaurinko aiheutti mulle päänsäryn.

Maalis

2007-03-04T18:18:00.001+02:00

Ei oo järkeä kirjoittaa tänne mitään, koska mua ei kuitenkaan kiinnosta kirjoittaa mistään muusta kuin luistelemisesta tai uimahallista. Luistinkentistä, joita Suomessa löytyy joka asuinalueelta, ja jotka kaupunki jäädyttää ja joilta se sammuttaa valot yhdeksältä. Heti Tsekistä tultuani luistelin sellaisella kentällä parina iltana peräkkäin, yksin pakkasessa. Ja oli ehkä maailmanhienointa. Mutta nyt tippuu vesi ja kentät sulaa, ja vaikkei ne oiskaan vielä ehtineet sulaa, oon kuitenkin kipeenä enkä saa ainakaan tänään mennä luisteleen.

Niin, ja uimahallissa en ole myöskään käynyt kohta kahteen viikkoon, kun leikattiin viisaudenhammas ja on ollut aika tuskaista sen kanssa. Alkavalla viikolla ehkä.

Haluun Japaniin niin että hajoon. Ja jäälle (viime viikonloppuna kyllä olin Nokialla jäällä kävelemässä) ja uimaan. Ja kun nyt oikeesti alkaa näyttää sille, että talvi ei enää tule, niin tulis sitte kevät! Tulis huhtikuu ja sen päivät ja yöt.

Eilinen oli synttäri. Vanhenemisesta huolimatta kiva, kun näin siskon ja niin monta parasta kaveria samaan aikaan. Ja siskon tulon takia sitä paitsi siivosin, joten huoneessa on kiva olla.

Uimahallit, osa 2, Tsekin media, osa 1

2007-02-18T02:37:00.000+02:00

Sitäpaitsi tsekkiläisessä uimahallissa ei osata edes oikeanpuoleista liikennettä. Ja hiuksia uiskentelee vastaan jatkuvasti, ja tänään näin siel ehkä yhden ei-mallivartaloisen naisen. Silti siellä on pakko käydä, kun siellä on mukavaa ja valoisaa ja uimisen jälkeen höyrysauna.

Valoisa lauantai-iltapäivä. Tsekis on kivaa.

Sen sijaan ainakin kaksi juttua tämän viikon lehdissä on saanut mut hyppimään seinille. Ekassa arveltiin lasten vähäisen aamupalansyönnin (tilaston mukaan Tsekissä jotai 50 prossaa lapsista nauttii aamupalan päivittäin) johtuvan siitä, että vanhempien työelämä on nykyään niin hektistä, kun taas ennen perheen äiti sentään oli valmistamassa lapsille edes jonkinlaisen aamupalan. Toisessa jutussa (tänään sivulla "päivän teema") todetaan, että samaa sukupuolta olevien vanhempien perhe on lapselle todennäköisesti parempi paikka kuin lastenkoti.(!!) Jutussa on paljon muutakin, johon voisin puuttua (mm. eräs psykologi pitää tärkeänä sitä, että homoperheessä kasvava lapsi osaisi kuitenkin elää ja toimia myös ympäröivässä heteromaailmassa, JA tämäkin kommentti on painettu täysin kyseenalaistamatta heterokeskeisen yhteiskunnan ja heteronormatiivisen järjestyksen ylläpitämisen mielekkyyttä. HALOJAA! Mistä tollasiaki pellepsykologeja kaivetaan, kun on kyse ihmisten elämästä!), mutta olen jo suhteellisen rauhoittunut aamusta, joten pyrin säilyttämään harmonisen mielentilani vielä jonkin aikaa, ja keskityn vaihteeksi muihin ajatuksiin.

Pietari!

2007-01-30T09:00:00.000+02:00

Lainaus mun eilisestä mailista Janelle:

"Tulin muutes just maasta, jonka ilma on sakeana suodattamattomista autokaasuista ja kaduilla kopisevat turkiksissa kulkevien slaavien korot. Oli hulppeaa, mahtipontista, hysteeristä. Syötiin, käppäiltiin ja paleltiin. Väisteltiin autoja ja syljeskeltiin Nevan jäälle. Syötiin pikablinejä ja grillilounas mahtavassa neukkulähiössä. Tutustuttiinpa siihen pakolliseen Igoriinkin! Näet kuvia."

Jos haluat kuulla lisää tai nähdä kenties kuvista paremmat versiot, leiki joku päivä mun kaa!
(Kaikki kuvat on mun ottamia, paitsi tää tokavika jossa oon ite. Sen otti Igor.) Kiitti Hertta, oli parasta!

Vuodenaika vaihtui tänään.

2007-01-21T10:37:00.000+02:00

Jää on kyllä ihan super keksintö! Ja lumi! Ja sunnuntai, kerrankin. Ja se, että on ystäviä, joiden kanssa voi kävellä iltapäivällä lumisateessa ja käydä jätskillä K-Extrassa, ja toisia, joiden lattialla voi syödä pikaisen keittolounaan, ja sitten vielä sellaisia, joiden kanssa voi sen jälkeen luistella melkein sulkemisaikaan asti ja siihen että tulee kylmä. Ja kaupungin keskustan kadut ovat valkoiset ja mittarissa on miinus neljä ja yöllä on tultu taksilla kotiin juhlista Espoosta.
Harvemmin vielä sunnuntaina illallakin tuntuu kivalta.

2007-01-19T09:51:00.000+02:00

Vesi on kyllä ihan super keksintö! Ja siks myös Uimahalli. Kun tammikuun puolenvälin jälkeen sataa kaupungissa edelleen vettä, on kätevintä mennä upottautumaan siihen kokonaan. En oikeesti ikinä lakkaa ylistämästä vedessäoloa, jonka aikana ei voi ikinä olla ankeeta. Tai saunan, johon saa mennä sitte kun on ensin uinut tosi pitkän matkan. Tänään taas ilakoin opiskelijaelämän vapaasta aikataulusta, joka salli mulle uintiretken Itäkeskukseen yhdeltä iltapäivällä.

Uimahallissa oli lähes pelkästään seniori-ikäisiä vesijumppaajia ja karsinaan "hitaat kuntouimarit" itsensä luokittelevia. Siispä tilaa oli. Ja voi miten on hyvä suomalainen uimahalli, juuri se mistä Ipen kans eilen puhuttiin. Se, että uimahalliin mennään täällä oikeasti uimaan ja liikkumaan, eikä esimerkiksi esittelemään uusia bikineitä, kuten mun brnolaisessa kantisuimahallissa. Jälkimmäisessä ihan oikeasti välillä tuntuu siltä, että oon joutunut tahtomattani Hietsuun silloin, kun olisin mieluummin mennyt Marjaniemen kalliolle. Buaah. Eikä ne naiset siellä to-dellakaan kaikki mee suihkuun ilman uikkareita, eikä sido tukkaansa eikä eikä eikä. Ihmiset hengaa puolet ajasta jossain altaiden päädyssä. Siel uin aina säkällä jotain 200 metriä. Sen sijaan Itiksen 50-metrinen allas olisi houkuttanut kauhomaan enemmänkin kuin sen, mihin aika riitti. Uudestaan!

No ja nyt oltiin Herun kans kattoo vihdoinkin Babel. Oon lukenut siitä jo etukäteen monta kuvausta ja analyysia, ja oli hirveän hieno. Mutta oikeesti eniten ajattelen vain että haluan Tokioon. Mä haluan Shibuyan valojen alle istumaan toukokuussa. Eeeeeh.

Ei huvita mennä nukkuu, kun ei tarvii herätäkään. Niin ei tarvii.

Ei oo enää lokakuu!

2006-12-24T02:49:00.000+02:00

Tiedän, en oo taas palkinnut millään lailla teitä, jotka uskollisesti vierailette täällä päivittäin, tai mahdollisesti useita kertoja päivässä.. Enkä kyllä kerro mitään jännää nytkään. Oikeastaan ainoastaan sillä on väliä, etten ole Helsingissä, eikä puoleentoista viikkoon tarvi mennäkään. Mitään ei ole rästissä, mitään ei ole kalenterissa, kukaan ei odota mun tulevan minnekään. Paitsi maalle, ja sinne kyllä haluankin mennä, parin päivän päästä. Tällaista oli viimeks joskus juhannusaattona.

Käsittämätöntä, että syksy on ohi.

Olinpa taas.

2006-12-06T02:57:00.000+02:00

Tsekki on ehkis maailman kivoin paikka, vaik kuinka ois marraskuu ja kauhee kurkkukipu ja loputon sumu ja harmaus ja liian vähän aikaa. Tällä retkellä mm. opettelin vaihtamaan autonrenkaan Wienin keskustassa, saunoin vanhassa porukassa keskiviikkona, söin liikaa pizzaa, näin elämäni kolmannen valmistujaistilaisuuden (tällä kertaa kandien, mutta rituaalit tismalleen samat kuin viime marraskuussa kuvailemillani kekkereillä), ihastelin Ostravan teollisuuspölyn peittämiä lähiöitä sekä maankuulua baarikatua (jolla puolenyön jälkeen alkoi jo ollakin vähän elämää), join varmaan sata litraa teetä ja svařákia juuri sen verran kuin olin suunnitellutkin, maksoin raitiovaunussa tarkastusmaksun (onneks jotain alle 15 egee) maailman tyhmimmän yhden pysäkinvälin takia, joka muutenki oli yks hyvin harvoista liputtomista matkoistani, maksoin pari tuntia myöhemmin kampaajalla väristä ja leikkauksesta vain muutaman euron enemmän, ja muistin taas, ettei lounaspaikan löytäminen ole sittenkään helppoa. Sitä paitsi nukuin kolme yötä vanhassa asuntolassani, mikä oli jokseenkin skitsofreeninen kokemus. Tismalleen samanlaisessa (ja samanhajuisessa) huoneessa ja tismalleen samassa käytävässä olisi hyvin voinut olla vielä se kun asuin.

Näissä kuvissa vaihdetaan sitä rengasta ja ollaan muutenki Wienin joulussa (kyllä, se on suklaata, oihhhh!!). Niin ja keskimmäisessä kuvassa ollaan sitten Ostravassa eikä Vantaalla!

2006-11-25T23:31:00.000+02:00

Voihan myyrä, minne kaikkialle sitä tsekinopiskelija tuleekaan kutsutuksi! Eilen illalla oltiin melkein koko tsekinryhmän voimin Tsekin suurlähetystön järjestämillä Myyrän (Krteček) viisikymppisillä. Tilaisuus oli suuren ilmoittautuneiden määrän vuoksi siirretty suurlähetystöstä avarampiin tiloihin, joten odotukset ohjelman laadun suhteen olivat melko korkealla. Sisälle jonottaessa kehkeytynyt odotuksen ilmapiiri lässähti kuitenkin pian. Tilaisuus oli totaalisen epäorganisoitu! Lapset, joita oli paljon, juoksentelivat ympäriinsä ja aikuiset kääntyilivät hämmentyneinä tietämättä mihin asettua. Minkäänlaista tilannetta kokoavaa juontoa ei ollut: taikuri aloitti ja lopetti itsekseen, ja naposteltavatarjoilun alkamisesta vihjaistiin vain vetäisemällä liinat antimien päältä. Kiusallista! Sitäpaitsi paikan päällä hengannut Myyräkin oli noin 25 senttiä lyhyempi kuin opettajamme oli luvannut.

Onneksi loistava seura pelasti illan. Myyrän juhlista paettiin viereiseen baariin, ja ekaa kertaa tapasin Helsingissä opiskelevia tsekkiläisiä. Sekä niiden että mun mielestä oli vallan hassua puhua kieltä täällä. Huomen oikeesti Maassa, hurjaa.

Kuluneina viikkoina oon tehnyt muuten kauhean monta asiaa, joista nyt nopeasti parhaiten muistan hysteerisen partioviikonlopun, YHTS:llä ravaamisen, syksyn ekat ovarit ja mun uudesta Hynttärit-dvd:stä ilakoimisen.

No soita siihen!

2006-11-07T09:56:00.000+02:00

Kännykkä on ehkä ihmisen useimmin hukassa oleva esine. Siksi onkin aivan ihmeellisen kätevää, että siihen voi paikannuksen helpottamiseksi aina jonkun toisen välineestä soittaa. Soittaminen on niin lyömätön keino löytää kadonnut, että lähes päivittäin sitä tekisi mieli hyödyntää muidenkin esineiden haeskelussa. Hyvin usein huomaan, että ensimmäinen alitajuinen ajatukseni huomatessani minkä tahansa pikkuesineen poistuneen on: "soitanpa siihen". Äitini lompsan hävittyä reilu vuosi sitten mystisesti olin aivan vakavissani ehdottaa siihen soittamista. Eipä sitä sitten ikinä (tai siis ainakaan vielä) löytynytkään.

Jos olisin niin taitava, et osaisin viritellä mihin vaan esineisiin sellaisia vastaanottimia, jotka sitte sois, niin mm. näihin sen tottavie laittaisin:

huulirasva
avaimet
nenäliina
kynät
pyyhekumi
tulitikut
tsekin sanakirja
purkat
kaukosäädin (Nokialla)
toinen kenkä (todellakin Nokialla!)

Listaa saa jatkaa!

p.s. Käsittämättömän hyvä maanantai. Johtuu varmaan siitä, et ulkona näyttää niin kivalle, ja et viikonloppu oli niin hyvä, ja et eilen oli the BellRaysin keikka. Ehkä mahtavin nainen ikinä siinä laulaa!

Ootte nii parhaita!

2006-11-03T08:38:00.000+02:00

Mulla on talviolo. En kykene ajattelemaan muuta. Lauantaina se alkoi, kun Essi ja Jane oli saattaneet mut ja Annarin junaan, ja me oltiin tultu Tampereelle, jossa leijaili taivaalta valkoista. Nyt on Helsingissä pakkanen ja lumi tarttuu tossunpohjiin, ja harmittelen vain sitä, etten ottanut sunnuntaina Nokialta mukaan toppatakkia. Eilen matkalla sushintekoon Herulle otin mielelläni eksymisriskin (ja eksyinkin) vakioeksymisakselillani (Kamppi-Punavuori-Eira), kun kadut ja puistot oli lumessa ja kaupunki oli ihan pehmeä. Helsingin talviolon lisäksi tuli viime vuoden talviolo: sellainen, että olisin Tsekissä ja mulla olisi helsinkinen talviolo. Tulee koko ajan mieleen viime talvi, kaikki paikat ja tekemiset siellä, huuruinen kaupunki. Kesäl ei ikinä muista sitä, mille tuoksuu kun on lunta.

Mut onpas kiva olla täällä, kun tuntee nii hyviä ihmisiä.

Tästä puhun tällä viikolla..

2006-10-26T06:01:00.000+03:00

Mä olen viime päivinä miettinyt suhteellisen paljon sitä, miten paljon oon kaikenmaailman naistenlehdissä ja teinilehdissä ja lehdissä nähnyt sellaista, että ihmisiä syyssateiden aikaan kehotetaan vetäytymään omaan pikku kotipesään ja käpertymään suojaan kauheilta tuulilta. Siis oikeesti! Hulluinta on, että kauhean moni ihan oikeasti toistaa näitä jostain oppimiaan toimintaohjeita itselleen ja muille. Ja sitten kuvitellaan, että kaikki ihmiset sateisilla bussipysäkeillä haaveilevat vain hetkestä, jona saavat tökätä tohvelit jalkaan ja ryömiä viltin alle telkkarinsa ääreen. Tai kirjan tai ihan minkä vaan. ja näin sitä sitten selvitään pitkästä ja pimeästä vuodenajasta. Oikeestihan tosiasia on, että ainoa keino selviytyä Suomen vähemmän houkuttelevankuuloisesta vuodenajasta (tai oikeastaan vuodenaikojen ryppäästä, joka käytännössä kattaa puolet koko vuodesta) on olla käpertymättä!

Viime viikon perjantai oli harvinaisen harmaa päivä. Jo joskus tunteja ennen pimeäntuloa ikkunasta näytti melkein yöltä. Maailman täydellisin hetki keittää mukava kupponen teetä ja käpertyä, sanoisi joku. Oma reaktio: pakokauhu: apua, mitä jos SE tapahtuu minullekin.. Lähdin lenkille. Sateessa juokseminen on ehkä muutenkin siisteintä, ja varsinkin se on kivaa viime perjantain kaltaisena päivänä, jolloin aika harva oikeasti uskaltautuu kolostaan märille hiekkateille. (Oikeastaan melkein vain ne, joilla on koirat.) Ulos tullessa kuitenkin joka kerta tajuaa, miten paljon kaameammalta ns. huono sää (aikuisilmaus, jota en ole koskaan voinut sietää) näyttää sisältäkäsin. Ulkona, ja varsinkaan metsässä ei oikeastaan melkein koskaan voi olla ankeaa säätä - paitsi jos on liian kuuma. Sillon ei oo kivaa.

Lauantaista sunnuntaihin oltiin sudenpentujen kanssa kämpällä. Koko ajan satoi lähes tauotta, välillä tihkua, välillä kunnon ryöpsäyksinä. Sudarit kyseli: "Koska me oikein nukutaan teltassa?" Syötiin mustikoita, todettiin miten vaikea piilossa olevia kavereita on löytää hämärtyvästä metsästä, ihailtiin sumusta heijastuvaa taskulampun valokeilaa ja kuivattiin hanskoja hellan päällä. Eilisen sudarikokouksen aikana niin ikään satoi tauotta, ja ilman sadevaatteita saapuneet lapset kysyivät noin sata kertaa et eikö jo mennä ulos..

Se säästä, ja taas on yks viikko puolessa.

(Sana "käpertyä" on muuten hassu kirjoittaa, kun neljä kirjaimista on näppäimistössä peräkkäin.. Kokeilkaa vaik!)

Keskiviikko Helsingis vois olla keskiviikko jossain muuallaki.

2006-10-18T13:03:00.000+03:00

Esim tääl vois olla kiva nyt - tai vaik joka toinen päivä!

Lievästi parempi maanantai

2006-10-17T08:24:00.000+03:00

Mulla on tsekki-ikävä. Ei siis pelkästään sellainen tsekki-ikävä, joka nyt joka tapauksessa on aina, vaan siellä asumisen ikävä. Viime vuoden. Sen, mikä siellä olisi jo tuttua jos sinne menisi. Kuba lähetti eilen kuvan niiden sunnuntaikävelyltä yhä hyvin vihreässä metsässä, ja tyypit näyttivät kuvassa niin itseltään ja tutuilta ja kivoilta, että saatoin vaikeuksitta kuvitella itsenikin siihen kuvaan. Niiden kanssa sunnuntaiaurinkoa siivilöivään metsään. Sen jälkeen vois tietysti mennä johonkin hospodaan. Siinä huumassa katsoin varmaan kaikki kevään kuvani läpi, ja ajattelin laittaa tänne muutaman kivan. Mutta eipä tämä ankea blogiohjelma niitä tänne tänään(kään) suostunut lataamaan. Ehkä huomen.

Mut oikeesti, on maanantai ja mulla on suhteellisen hyvä mieli koko päivän.

2006-10-15T22:14:00.000+03:00

Onneksi loppuviikkoa kohti maailma yleensä alkaa näyttää paremmalta paikalta. Maanantai-keskiviikko - välin ankeus alkoi hiipua torstaina, kun tapahtui liian monta kivaa asiaa. Kävin juoksemassa melkein tunnin lenkin puistossa, tapasin kaupunkiin tulleet isovanhempani (kun kävin yllätysvierailulla luonaan ravintolassa), ja sitten vietettiin Vilhun luona ehkä hysteerisintä iltaa aikoihin. Omenapaistosta, MUUta ja muuta sellaista. Parasta. Perjantai nyt sitten on aina perjantai, silloin voi vain harvoin olla ankeaa. Nyt tapaaminen isovanhempien kanssa (se virallinen sovittu siis), ruokailua nepalilaisessa ravintolassa, metroajelua ja kahvittelua myöhäisiltaan saakka. Kampin keskuksen ihmettelyä, ja taas uudestaan sen tajuaminen, että onhan tämä niille kaikista kaupungeista tunnelmallisin: tässä kaupungissa ne ovat asuneet nuorena, tavanneet toisensa, opiskelleet ja saaneet lapsensa.

Eilisiltainen Pirkko Saision Sorsastaja todisti jälleen kerran sen, ettei mikään keksitty voi ikinä olla yhtä hurjaa ja vaikuttavaa ja julmaa ja koskettavaa ja käsittämätöntä kuin se, mitä on oikeasti tapahtunut. Ihmisille tässä maassa. Ja oli kivaa olla teatterissa ja Saisio on muutenkin ihanin nainen, ja neljä muutakin näyttelijää ihmeen rohkeita. Menkää katsomaan!

No niin, ja äänestihän se eduskuntakin tällä viikolla niin kuin pitikin. Hivenen ilahtuneempi taas siitä, että asun tässä maassa.

Tiistai jo helpottaa?

2006-10-10T23:18:00.000+03:00

Mä en haluis mitään muuta kuin istua jossain metsässä sammaleella ja leikkiä kepeillä.

Pieni maanantaivalitus.

2006-10-09T14:05:00.000+03:00

Maanantainen kaupunkiinpalaaminen on aina yhtä shokeeraavaa. Ihan liikaa ihmisiä ja valoja ja kulkuneuvoja. Ja vaikka luennolla on mielenkiintoista, iskee turhautuminen kuitenkin. Ai että mikä muka oikeasti voi olla tärkeämpää kuin risujen polttaminen pellolla ja hyisessä lokakuun järvessä uiminen? Tai mustien laattakivien haeskelu ja kokoaminen saaren kalliorannalla. Ja miksi julkisissa kulkuvälineissä pitää ihmisten huutaa ja miksei asioita saa tehdä rauhassa, esimerkiksi syödä. Niin eikä sanomalehdet taas varsinkaan kerro mitään mistä tulisi hyvä mieli. Onneks ei paista aurinko, sillon pitäisi olla kauheen hilpeenä ja sitä en kyllä kestäisi ollenkaan. Niin ja onneks pitää mennä töihin, siel kun ei ainakaan ehdi ajatella mitään.

In briif.

2006-09-29T08:23:00.001+03:00

Tällä viikolla: paljon vapaailtoja (kun leffafestari on loppunut), kuuden tunnin yöunia, pino lukemattomia Hesareita, sudenpentujen sormia, joissa hikinen ompeluneula ei tahdo pysyä, pyöräreittejä keskustaan, yhden suomalaisen näytelmän tsekkikäännöksen kanssa avustamista, Cafe Engelin pöytiintarjoilun (suomen kielen kaunein sana!) ylistämistä (ja vieläpä kahtena iltana peräkkäin, hui syksybudjettini!), tärkeistä asioista huutamista niin että kahvilassa kaikki muut hiljenee, teatteriinmenoista ja leffojenkatsomisista ja metsäretkistä sopimista, sekä erään lähestyvän Matkan suunnittelua. Myöskin ensimmäisiä keskusteluja 3- ja 5-vuotiaiden ystävieni kanssa siitä, miltä tuntuu puhua kahta äidinkieltä. Samanteemaisia keskusteluja Metsätalon Unikahvilassa tsekintuntien jälkeen. Kielikeskusteluja oikeastaan ihan jatkuvasti ja kaikkialla. Tsekkiläppää. Kohtuuttoman suurta ihastuneisuutta tsekinopiskelua kohtaan. Seuraavien lippujen ostamista. Salaista innostusta myöskin fennistiikasta. Perusopintojen loppumerkintä, vihdoin. Yhden söpön japanilaisen teinileffan tunnusbiisiä repeatilla. Hertan tuomilla luumuilla herkuttelua.

Menneenä viikonloppuna partiota Helvetinjärvellä. Nokialaisittain puhuvia lapsia, joiden nimiä en tiedä. Metsässäolo-olo. Sisko ja vanhat kaverit. Laavun aamulla melkein ilmaan heittänyt tuuli.

Nyt kerrankin nukkumaan. Kuuma viinimarjamehua ja leipää, ehkä pari vilkaisua Hesariin.

(Voihan sentään, nyt mä keksin, että tuota postauksen kellonaikaa voi IHAN ITSE säätää täältä. Tästä eteenpäin alkavat siis pitää paikkansa. Miksei kukaa heti kertonu?)

Paras päivä.

2006-09-22T00:06:00.000+03:00

Se oli sunnuntai melkein kaks viikkoa sitten. Nejlepší den s kudlankou, beruškou a hadem!
Ollappa.

Tsekissa.

2006-09-11T11:51:00.000+03:00

Melkein tasan vuosi sitten muutin tahan kaupunkiin asumaan. Ja askettain hain englannin laitokselta paperin, jossa lukee mita opiskelin ja kuinka paljon ja kuinka hyvin. Laitoksella tuoksui ihan samalta kuin viime syksyna ja talvena ja kevaana. Nyt olen taalla vain kaymassa, mutta kun kavelen kadulla, ei ole mitaan syyta miksi en voisi uskotella itselleni, etta asun sittenkin. Kaikki on niin kasittamattoman tuttua, ja samanlaista kuin aina ennenkin. Kun torstaina syotiin lounasta kasvisravintolassa aseman vieressa, olisin voinut heti uskoa, etta on toukokuun loppu. Ja perjantaina hospodassa olisi voinut olla mika tahansa niista lukemattomista illoista. Tai toisaalta ei! Koska en koko illan aikana puhunut melkein sanaakaan englantia. Koko kesan olen ollut Suomessa, ja silti ymmarran ja osaan nyt niin paljon enemman kuin kevaalla. Ja kun viimeinen vastahakoinenkin kaveri puhuu mun kanssa vain tsekkia, ja ma ymmarran melkein kaiken mita se sanoo, niin mua ei tippaakaan haittaa etten ymmarra ihan kaikkea mita ne toisilleen huutavat melun yli.

On kylla hurjaa, miten tarkalleen voi palautua mieleen kaikkia yksittaiset olotilat ja maut ja pienet kohdat kaupungissa. Ei vain siten, etta muistaisin olleeni ennenkin, tai etta muistaisin milta silloin tuntui, vaan etta oikeasti voisi viela olla se aika, niin luonnollista se kaikki on.

Mulla on myos Tsekissa niin paljon rauhallisempi ja tyynempi olo kuin Suomessa. Oli viime vuonnakin, vaikka en ollut millaan lomalla, vaan opiskelemassa ja oikeassa kalenterielamassa. Mut silti niin eri kuin Helsinki, jossa kalenteri ottaa haltuun paivat ja kuljettaa viikosta toiseen kysymatta, haluaisinko joskus vain olla, enka tehda mitaan enka tavata ketaan. Ja ehka siksi mua taalla vasyttaakin koko ajan ihan kauheasti. Huvittaa nukkua jo ajoissa ja aamupaivallakin. Kun saa kerrankin.

Kuiteski, eilen kiipeiltiin helteessa kukkuloilla ja nahtiin tosi tosi monta pienta elainta. Ja kaytiin lounaalla Ikeassa ja iltaostoksilla Tescossa, ja siita tulin kauhean iloiseksi. Moi siis aiti ja isa ja muut, taalla hyva.

Taas yksi viimeinen.

2006-09-01T15:37:00.000+03:00

Lähtemisiä tuntuu nykyään tapahtuvan yhä tihenevässä määrin. Eikä se ole ihmekään: on pakko liikkua, ei jaksa olla kauan yhdessä paikassa, on pakko päästä muualle. Kuitenkin, kolmas kodin vaihto vuoden sisällä alkaa jo väsyttää. Ei niinkään se tavaroiden kääriminen ja purkaminen, jääkaapin tyhjentäminen ja talteenotettujen lehtileikkeiden kohtalosta päättäminen, vaan yleinen asennoituminen muutokseen. Sen ymmärtäminen, ettei enää ylitäkään tätä pihaa kotiin palatessaan, oikaise tuon puiston läpi, käy haistelemassa maisemaa siltä tuuletusparvekkeelta. Että vasta tutuksi käynyt matka kulkuvälineeltä kotitielle lakkaa kohta olemasta. Että ikkunasta öisin näkyvä maisema voikin yhtäkkiä olla jotain ihan muuta kuin kaupungin ulkopuolella kohoavat kukkulat. Kukkuloiden sijaan ikkunan takana voi yllättäen kohota Linnanmäki, sinne voi näkyä Pasilan vilkkuvat valot ja kuulua nousevien ja laskevien koneiden kumina. Ja sitten kun siihen ehtii mukavasti tottua, on aika vaihtaa taas. Avaimet erimuotoiset, huone erimuotoinen, äänet uusia.

Tänään on syyskuun ensimmäinen päivä. Eiliseen loppui kesä. Tänä aamuna kun puoli kuudelta odotin bussia, oli vielä aika pimeää. Anni on jo vaihtanut kaupunkia ja minä vaeltelen valkoisessa ja kaikuvassa asunnossa. Ei meidän kotimme enää. Vaikka oikeastaan en kyllä vaeltele, vaan juoksentelen. Kiire ja stressi ovat parhaita tapoja välttää tietoista asennoitumista lähestyvään muutokseen. Välttää tarpeettoman tuskallista viimeisten hetkien fiilistelyä. Näin todettiin viime yönä, siinä vaiheessa kun mun töiden alkuun oli enää neljä tuntia. Muutosfiilistelyn vältin tänään olemalla viettämättä iltaa kotona tavaroita siirrellen. Sen sijaan istuin Sannan kanssa kahvilassa yhdellä keskustan parhaista aitiopaikoista (kirpputorikierroksen ja sushin nauttimisen jälkeen) puhumassa ja nauramassa ja selaamassa R&A-katalogia.

Tuntuu että olisi käsittämättömän kauan siitä, kun tulin tänne ensimmäistä kertaa ja möbleerattiin tästä meille kotia. Vielä paljon paljon kauemmin on siitä, kun palasin tähän maahan. Ja kesä oli pitkä, sen tajuaa viimeistään silloin kun alkaa listata tehtyjä asioita, paikkoja ja tapahtumia. Ja sitten kuitenkaan ei oikein tahdo uskoa, että kesä on jo kokonaan mennyt. Vielä parin viimeisen viikon aikana aina välillä tuli mieleen, että vielähän me tässä voidaan istuttaa ne ruukkuyrtit, joita varten kesän alussa kerättiin purkkeja. Vielähän me nyt ainakin kerran varataan sauna, ja kutsutaan kaverit pihalle grillamaan. Vielähän tulee sellaisia helteisiä päiviä, jolloin hermostuttaa se, että lähin uimaranta on 40 minuutin hikisen ratikkamatkan päässä. Kaikki se, mitä oli tarkoitus tehdä, elää yhä jossain toteutettavien asioiden jonossa. Piti tutkimusmatkailla lähiympäristössä, kävellen tai juosten tai pyöräillen, piti tehdä asunnosta vielä vähän kivemman näköinen (tosin nyt tässä valkeassa kalseudessa tajuan, että onnistuttiin me tästä aika kiva koti tekemään!).

No nyt ei kyllä yhtään haittaa, että huomenna jo meen. Yksin ei tod kiinnosta ees pomppia keltaisella kengurupallolla.

Sanoisin: "kiitti oli huippu kesä", mutta musta tuntuu vielä tosi mahdottomalta hahmottaa asiaa "tämä kesä" taaksejääneenä ajanjaksona, josta pitäisi muka yhtäkkiä antaa jotain palautetta. Kuiteski, oli niin niin niin kiva olla!

Näissä kuvissa Anni täyttää kengurupalloa, suihkuttaa puhtaaksi keittiön mattoa, palaa kotiin ja istuu mun kanssa baarissa Kontulan ostarilla (kuvasta kiitos Janelle).

My Little Mökkiviikonloppu!

2006-08-29T14:40:00.000+03:00

Miksei enää oo vuosi 1993? Viikko sitte oli.

2006-08-16T23:26:00.000+03:00

Mä en ikinä varmaan opi päivittämään yhtä reippaasti kuin Ipe - välittämään tavallisten ja hassujen päivien tunnelmia silloin kun ne vielä ovat tuoreita. Tulkoon silti tiettäväksi, että leirilläolo-olo on vielä mökkioloakin enemmän normaalin maailman ulkopuolella oloa. Viikon partioleiri riittää oivallisesti synnyttämään täydellisen maaperän toteuttamiskelvottomien ideoiden toteuttamiselle sekä käsittämättömän huonolle läpälle. Leiriolo myös hienosti häivyttää reilutkin ikäerot ihmisten väliltä. Keinuvalta laiturilta onkin yhtäkkiä maailman luonnollisinta harjoitella uimahyppyjä tyyppien kanssa, jotka eivät välttämättä olleet vielä syntyneetkään, kun itse jo pakkasin neljännelle partioleirilleni. Ja näillä leireillä aina uudestaan muistaa millainen on elokuu jossain muualla kuin kaupungissa. Kun saunasta hypätään mereen kellumaan. Kaupunkilaislapset vapautetaan ja ne tulevat siitä melkein hysteerisiksi. Neljänä ekana päivänä riehuvat nuoremmat, ja sitten, pahimman stressin jo hellittäessä ja pienten jo väsähdettyä, lähtee isommiltakin homma käsistä. Jos normaalielämässä ikinä nauraisi niin paljon kuin partiossa, ei mitään muuta ehkä ehtisi tehdäkään. Metsässä viikko venyy ja kutistuu, ja yhtäkkiä on taas tunkuinen kaupunki ja valkoiset seinät. Ei itikoita eikä paarmoja eikä kuivia kaisloja eikä pihkaa eikä suuria kiviä eikä mustia sormia eikä kosteita telttoja, joihin aamuyön tunteina kömmitään.

Hei kai pian taas mennään?

Helsinki.

2006-08-04T01:16:00.000+03:00

Elokuun kolmannen päivän viimeisenä tuntina pyöräilen kotiin keskustasta oranssina vilkkuvien rakennustyömaiden ja luonnottoman kovaa piippaavien liikennevalojen ohi. Eikä mua enää haittaa yhtään, että on jo pimeää ja tuntuu syksylle. Viimeinenkin meistä on palannut Euroopasta, ja pian alkavat taas päivät, joina nähdään usein ja hengataan ja istutaan kahviloissa ihan muuten vain - eikä aina vain kalenteriin kolme viikkoa etukäteen merkattuina päivinä. Tavataan ilman, että tarvitsee päivittää viimeisen puolentoista kuukauden kuulumisia, ja joskus voidaan jopa törmätä jossain sattumalta.

Näinä päivinä alkaa taas tuntua, että kaikki taas järjestyy. Tiedän minne muutan, olen alkanut miettiä mitä opiskelen, tiedän milloin pääsen seuraavan kerran kotiin ja maalle ja Tsekkiin. Niin monen kivan ihmisen ja tapahtuman nimi lukee kalenterissa, ettei öisin melkein malttaisi mennä nukkumaan. Enkä mä tänä yönä ehdikään. Mun täytyy nimittäin lukea Hesaria ja pakata vähän leirille ja pestä mun harmaan lempparihupparin hihaa, jonka isän ylirasvaamat pyöränketjut turmelivat. "Sappisaippuaa!", sanoisi Mumma. Ja tottakai mulla on! Sillä olen viime päivinä hinkannut ketjuöljyn lisäksi mm. mustikkaa kesähousujeni takamuksesta. Leirille mä aion ottaa melkein vain sellaisia vaatteita, joista ei ole mitään tarvetta hinkuttaa tahroja pois jälkeenpäin.

Tänään puhuttiin ehkä eniten kielestä. Kotimatkalla mieleeni palasivat kirkkaasti ne lukemattomat hospodaillat, joina tsekkiystäväni huusivat toistensa suuhun kaikista mielenkiintoisista asioista, keskustelut joihin en pystynyt osallistumaan. Ja kuinka silloin eniten maailmassa toivoin, että saisin edes yhden illan ystävieni kanssa Helsingissä. Kuvittelin, kuinka me istuttaisiin koko ilta ja huudettaisiin ja ilakoitaisiin. Ja vaikka mulla nyt onkin Tsekistä mielessä melkein pelkästään hyviä ja onnellisia asioita, niin onpa suorastaan muhkeaa olla täällä taas, kuomat!

Tänään.

2006-07-31T00:54:00.000+03:00

Tänään toivon että asuisin jossain pienessä kylässä, jossa asuisivat kaikki ihmiset, joita koskaan olisin tuntenut. Ei tarvitsisi etsiä paineessa kämppää eikä koettaa järjestää lentolippuja ja kalenteria, jotta pääsisi toisten luokse. Ei tarvitsisi riidellä internetissä eikä olla huolissaan muualla asuvien sukulaisten puolesta. Ei tarvitsisi ahdistua siitä että näkee kaikista rakkaimpia ihmisiä harvimmin.

Silloin ei edes haittaisi, että neljän tunnin päästä pitäisi jo herätä töihin.

Sunnuntai-ilta, mihinkä se nyt ikinä muuttuisikaan.

Idässä!

2006-07-14T22:39:00.000+03:00

Tänään metrossa Kulosaaren kohdalla n. 10-vuotias isovanhempiensa luo kesälomareissulle lähdössä oleva Tatu jankutti äidilleen:

- Mutta millä mä kulutan mun aikaa?
- Ai nyt metrossa?
- Eikun siellä junassa. Millä mä kulutan mun aikaa?
- Mut eihän se ole kuin tunnin matka.
- Mutta millä mä kulutan mun aikaa?
- No luet.
- Ei se kuluta, se pi-den-tää!

Tein hassun fiilistelyreissun vanhoille kulmille, kun käytiin Ainon kanssa uimassa Marjaniemessä. Oli ehkä oudointa ylittää Itäväylän silta, juosta kusitunnelin portaat alas henkeä pidättäen ja sitten suunnata tuttuakin tutumman parkkipaikan yli kohti omaa entistä ovea - melkein jo avainta laukusta hapuillen. Vieraat verhot keittiön ikkunassa saivat mut kuitenkin järkiini, ja tyydyin vain moikkaamaan postilaatikkoa, sekä vilkaisemaan minkälaisella kyltillä nykyiset asukkaat ovat peittäneet ovessa oletettavasti yhä ja iäti komeilevan P. LÖPPÖSEN.

Uiminen on kyllä aina yhtä hauskaa! Yksi niistä asioista, joita tehdessä ei ikinä mitenkään voi olla ankea tai kurja olo. Eikä tippaakaan haittaa, ettei ole helle. Tajusin juuri, että mun ei ole pakko palella tässä asunnossa kaikki ikkunat auki vain siksi, että vielä pari päivää sitten niitä ei olisi voinut kuvitellakaan sulkevansa. Suljin.

Ja kertokaa nyt rakkaat ystävät ihmeessä, jos tiedätte paikan, jonne voisin muuttaa syyskuun alusta, ja asua mielellään ainaski vuoden. Tulis tarpeeseen.

Heinäkuun ratikkakulttuuria.

2006-07-08T21:30:00.000+03:00

Aikaisemmin lähes täysin metron varassa kulkeneena en ole ymmärtänyt ajatella, miten kauhean paljon Helsingin raitiovaunuissa heinäkuisin tapahtuu. Jakub oli täällä reilun viikon, eikä seiskan ratikka kertaakaan koko aikana kuljettanut meitä keskustaan tai kotiin välikohtauksitta. Vuorokaudenajasta riippumatta aina jossain vaiheessa matkaa kyytiin nousi jonkinlaisen tilanteen alkuuntuuppaavia matkustajia. Kiinnostavinta Tilannetta seurasimme takapenkistä muutama ilta sitten. Aleksanterinkadulla vaunun puoliväliin istahti homssuinen ja vahvasti humalainen naishenkilö, joka alkoi huudella lähellä istuvalle miesmatkustajalle runsain kirosanoin tehostettuja herjoja turpaanvetouhkauksineen. Pari minuuttia solvauksia kuunneltuaan mies harppoi kuljettajan pakeille, ja jo Sörnäisten metroaseman kohdalla vaunuun nousi etuovesta asemavartija hakemaan pois tätiä, joka siihen mennessä oli siirtynyt mesomaan takanaan istuvalle naiselle.

Näkemisen arvoista oli, kuinka vartijan lähestyessä edessämme istuvien neljän tilanteeseen muuten täysin osallistumattoman kanssamatkustajan kädet täysin samanaikaisesti nousivat ja sormet kääntyivät osoittamaan käytävän toisella puolen istuvaa häirikköä. Nämä neljä toisilleen vierasta matkustajaa reagoivat sanattomalla yhteistyöllään vartijan kysyvään katseeseen. Päiväkotilapsihenkisen eleen absurdius ja hämmästyttävä samanaikaisuus sai meidät tuijottamaan hetken toisiamme suu auki ja sitten nauramaan. Täti sen kun ulos ja matka jatkumaan. (Tosin yhden osoittelijoista hoipperoidessa ulos seuraavalla pysäkillä meille kävi aivan selväksi, miksi juuri hänen sormensa oli niin kiivaasti kohonnut tätösen suuntaan..)

Tänä iltana tulen kotiin kun Mäkelänkadulla digimittari näyttää klo 0.00 ja asteita 25. Tätä kuumempaa en tämän maan kesissä kaipaakaan. Olen ollut pyöräilemässä ja päätynyt tuloksettoman uimarannan etsinnän jälkeen istumaan rengaskeinuun kumpulalaisessa leikkipuistossa, seuranani siili. Tämä on ensimmäinen ilta yli kahteen viikkoon, jona olen yksin. Sitäpaitsi tämä on myös suomessaoloni (5 vkoa) ensimmäinen ilta, jona olen yksin ilman yhtäkään esseenkirjoituspainetta. Ajattelin vastata maileihin, lukea kaksi viikkoa sitten tulleen kirjeen ja ehkä jopa kirjautua meseen, mutta käytännössä päädyin hengaamaan nettiin, tuijottamaan musatv:tä ja riistämään huomiseksi ostamaani karkkipussia. Anni tuli, ja todettiin taas kerran, miten maailmansuurinta tuhlausta on tulla yhtenäkään tällaisena iltana sisälle ja mennä nukkumaan. Tosin nukkumaanmeno olisi tähän mennessä jo saattanut olla hyvä idea.

Juhannusaatto.

2006-06-23T18:30:00.000+03:00

Aika on ehkä hassuin asia ikinä. Yhtäkkiä kolmen viikon jälkeen tuntuu joltain ihme unelta kaikki se, mistä tuossa alapuolella kerrotaan. Nyt on juhannusaatto ja minä ja Aava jumitetaan hikisessä helsinkiläiskaksiossa. Odottamassa lähtöä, ihan kuin sellaisessa unessa, jossa tietää koko ajan, että on kiire mutta ei saa vain aikaiseksi. Meillä ei sellaista kiirettä tosin vielä ole, lentokentällä kannattaa olla kahden ja puolen tunnin kuluttua. Aava scramblaa munia keittiössä, minä poltan väitöstilaisuuskuvia levylle. Asunnossa on kuuma, kuten usein näiden kolmen viikon aikana. Tänään kirjoitin valmiiksi kolmannen ja viimeisen esseeni, mikä ehkä mahdollistaa uudelleenaktivoitumiseni tässäkin foorumissa. Viimeisin essee vaati minua tutustumaan suomalaisten kristillisten parisuhdeoppaiden maailmankuvaan, joka kaikessa kapeakatseisuudessaan sai minut itkemään.

Helsingissä elämistä pitää opetella ihan samalla lailla kuin Brnoa silloin lokakuussa. Pitää muistaa, että ratikat kulkevat täällä hitaasti ja joka kadunkulmassa on joku kännissä eikä kuppiloissa ole pöytiintarjoilua. Toisaalta ylipiston ruoka on melkein tasokkaampaa kuin muistin ja ne mun himopähkinät kans! Joitain asioita ei tarvitse melkein juuri ollenkaan opetella, esimerkiksi Lidlin myyjänä olemista. Hurjaa, että tietynlaiset asiat eivät katoa päästä, vaikka ne kuinka aktiivisesti yrittäisi unohtaa.

Parasta tässä alkukesässä on olleet suuret perhejuhlat! Monelaista hattua on näinä viikkoina perheeseen hankittu. Ensteks sai yks serkkutyttö valkoisen sellaisen ja sitten viime viikolla äiti sanaili itselleen mustan (vaikka sen itse hatun se saa kyllä kuvitella päähänsä, kun ei kai sillä nyt ole varaa sellaista oikeaa ostaa). No, ja nyt on se jussi. Sukulaisista (niistä tietyistä) mun on kyllä tosi vaikea saada tarpeekseni.

Viimeinen.

2006-06-01T12:36:00.000+03:00

Aika epätodellista istuskella tässä ja yrittää ymmärtää, että kahden ja puolen tunnin kuluttua mun kuuluu virallisesti olla ulkona tästä paikasta. Että kun seuraavan kerran tästä lähden niin se on sitten hei hei. Koko aamun olen kirjoittanut esseetä ja yrittänyt jokaisen ideakatkoksen välissä siivota ja pakata - kuten eilenkin. Aurinko paistaa kukkuloihin, mutta matalalla on tosi tummansiniset pilvet. Niiden alle jää huomenna Tsekki, joka on kyllä kaikesta huolimatta koti sekin. Vähänkö on vaikea täällä vastailla ihmisille, jotka kyselee odotanko jo Suomea. Tietenkin! Mutta tarkoittaako se sitä, että olisin jo valmis luopumaan tästä elämästä täällä? Ei! Vierailujentäyteinen kevät oli niin lyhyt ja nopea aika, että tuntui ettei arki ehtinyt oikeastaan alkaakaan. Yliopiston lukukausikin on vain muutama hassu viikko. No, ja sitten ihmiset sanovat, että "tulethan kuitenkin takaisin, eikö?" Tietenkin! Mutta se onkin sitten taas jo kokonaan toinen kertomus. Ensi kerralla asun jossain ihan muualla, teen jotain ihan muuta ja joka tapauksessa se mahdollinen aika tuntuu nyt niin kaukaiselle, ettei sitä oikein osaa ajatella. Nyt on kesäkuun ensimmäinen päivä ja kokonainen Helsingin uusi kesä on korkkaamatta. Mun pitää taas uudestaan opetella käyttämään juustohöylää ja tiskiharjaa ja hyväksyä se, ettei kahvilaan voi mennä joka päivä, eikä kaikissa kaupoissa ole kaukaloittain tuoretta leipää ja leivonnaisia myynnissä. Ja että autoilijat silloin tällöin antavat jalankulkijoille tietä ja että asematunnelin S-Market on auki iltaan asti ja että kaupan kassalla voi sanoa pelkästään moi. Ja häiritsemästä lakkaa ehkä se, että jokaiseen ravintola-annokseen olisi tungettu lihaa, koska niitä annoksia ei mulla Suomessa kuitenkaan olisi varaa käydä syömässä.

Kiitti asuntolan tädit, kun ette huomauttaneet jokaisesta salavieraastani. Kiitti trolejbussit 38 ja 39, jotka kuljetitte mua päivittäin kouluun ja takaisin. Kiitti Albert ja lempparikauppa muonasta. Kiitti pienet koirat, tonnikalalevite, juustot, Kuban isä, joka käänsi jääkaapin oven aukemaan järkeväämpään suuntaan, suklaalantädit, opet ja huoltomies. Nyt meen pakkaamaan, nähään!

---

Lisäys klo 18.50: Kolme tuntia myöhemmin asuntolan kivoin täti kumitti mun nimen yli kellastuneesta vihosta. "No, nyt ette enää ole täällä", ilmoitti. Kai se sitten uskottava on.

Hard Rock Hallelujah. (itsereflektio)

2006-05-22T20:19:00.000+03:00

Suomi voittaa Euroviisut ja mä en ole paikalla! Täällä ei kukaan ole moisesta kerhosta kuullutkaan, joten saan ilakoida keskenäni.. Lordin voitto toivottavasti rohkaisee muitakin maita asenteellisempiin esityksiin, ja Euroviisuilla on vielä toivoa kehkeytyä oikeasti kiinnostavaksi musiikkitapahtumaksi. Ihmiset eivät siis onneksi kaipaa lavalle itseääntoistavia tekopirteitä takapuolenheiluttajia. Ja hoidetaanhan sitten Suomi ensi vuoden kekkerit sillä samalla asenteella, millä lauantaina otettiin Ateenassa ykkössija, joohan?

Matkallaolo-olo on paras olo.

2006-05-15T13:43:00.000+03:00

On kivaa kun on teitä! On kivaa kun on kulkuvälineitä! On kivaa kun Euroopassa pääsee mihin vaan naapurimaan suureen kaupunkiin yhtä nopeasti kuin Tampereelta Savonlinnaan. Ja kaikken parasta on, että niissä kaupungeissa asuu ystäviä, joiden luokse voi mennä ja valloittaa lattian siskonpedillä. Ja vaikka vierailu on vain parin päivän mittainen, venyttää oikeiden ihmisten seura aikaa niin, että kotiin palatessa on vaikea muistaa, milloin sieltä viimeksi lähtikään.

Müncheniin oli kiva palata Essin tuttuun kotiin. Ensimmäisen kerran kävin siellä lokakuun viimeisenä viikonloppuna - silloin, kun kaikki oli vielä niin alussa. Ja yhtäkkiä on kevät, ja silti kaikki on niin kuin muistankin. Essin huone on yhtä värikäs ja kiva, ja siellä tuoksuu vieläkin uudelle. Kettu heiluttelee juomalasistaan hyllyltä. Valokuvaläikkä seinällä on hiukan levinnyt, ja keskeltä kuvat putoilevat sängynväliin. Vieraskirjaan on ilmestynyt lukemattomia uusia rivejä. Seinällä on paljon asioita, joista hienoin on mitä ilmeisimmin Essiä, Janea ja itseäni minihameissa esittävä taidekortti. Yhteiskeittiössä jotkut laittavat ruokaa, ja viereisen huoneen sohvilla toiset katsovat telkkaria ja tupakoivat. Puhutaan saksaa. Puhutaan tsekkiä. Puhutaan suomea. (Ja englantiakin puhutaan vähän, mutta siitä en mielelläni mainitsisi, koska se ei ole enää yhtään hauskaa.) Jane, Jakub ja minä tehdään pyörremyrskyn lailla itsellemme voileipiä, vaikka meillä ei oikeastaan ole edes kova nälkä. Keittiön hektinen ilmapiiri tarttuu. Essi (jonka päivän - vai oliko se kahden? - ateria on kaksi hapankorppua) ei tapansa mukaan malta istua syömään ennen kuin tee on pöydässä ja vierailla kaikki hyvin.

Yökävelyllä eksytään hiukan, vettä ripeksii, puhutaan samoista asioista kuin Marjaniemessä öisin. Essi, minä ja Kettu, ihan kuin joinain toisinakin aikoina. Silloin kuin nukkumaan ei saa mennä ennen kolmea.

Lauantai törmäillään turisteihin Münchenin keskustassa. Tehdään levyostoksia Saturnissa. Syödään jotain epämääräistä, kiivetään torniin, ja syödään vielä vähän lisää epämääräistä. Kauppaan juostaan, voih miten niin tyypillisesti, viisi minuuttia ennen (oletettua?) sulkemisaikaa. Päivän virallinen ruoka nautitaan keskustan ulkopuolella miellyttävällä kadulla sijaitsevan kasvisravintolan terassilla. Samalla seurataan viereisen talon kolmannen kerroksen asunnon ikkunasta sisään ja ulos hyppiviä puluja. Mitä sitä turhan hysteeriseksi näiden lintujen kanssa rupeaisikaan! Läppä on huonoa, sataprosenttista matkallaololäppää. Ja hyvä niin. Illalla istutaan vielä Essin Studentenstadtin opiskelijakuppilassa puhumassa. Viimeksi me neljä on nähty syyskuussa Helsingin Itäkeskuksessa mun ja Essin luona. Silloin kun englantia puhuttiin vielä paljon paljon enemmän.

Hei ja on niin ihmeellistä, miten helppoa liikkuminen maiden sisällä ja välillä meille on. Että Janenkin yhden vierailun aikana tavataan kolme eri kertaa, ja vietetään aikaa kahdessa maassa ja kolmessa kaupungissa. Että Essin luota Münchenistä voi lähteä ilman suurieleisiä jäähyväisiä. Sanoa vain, että nähdään parin päivän päästä Tsekissä.

Vierailijoita yökaupungissa.

2006-05-15T13:34:00.000+03:00

Ekaks tuli Kaisa ja sit Jane ja Aleksi viilettämään mun kans kaupungissa pimeän tullen.

Yöllisiä askareita.

2006-05-03T00:16:00.000+03:00

Mä sulatan jääkaappia. Teen sen, koska ylälokeron vallanneen jäätikön leviäminen on juuri nyt parasta pysäyttää. Kello on puoli yksitoista illalla, ja tiedän että asiaa olisi kannattanut alkaa harkita esimerkiksi jo kello kuudelta (jään sulaminen nimittäin tulee viemään tunteja, kenties koko yön!), mutta sitten taas toisaalta, kuten eräät entiset asuintoverit ja useat nykyiset ystävät tietävät, puolipakollisten asioiden lykkääntyminen on niin helppoa. Ja toisaalta: miten otollinen aika arkiyö on kotoisille askareille (kuten kylppärin viemärin avaamiselle).

Sulattamisprojekti pakotti minut ensi kertaa tyhjentämään koko jääkaappini sisällön pöydälle, ja olipas siellä monta asiaa! Nämä:

- maito (1,5%, iskukuumennettu, mutta jo korkattu)
- hanavettä 1,5l pullossa kylmenemässä (pullo on palvellut tarkoitusta jo lokakuusta lähtien)
- Jupi-mustaviinimarjamehutiivistettä
- Happy Day - mangotuoremehu
- Hello - mustaviinimarjamehu
- ketsuppi, mieto (lokakuussa ostettu, mutta jo aika loppu)
- Alfa Vital - margariini
- Perla-margariini (perheen jäljiltä)
- Lucina-yrttilevite
- Albert-valkosipuliyrttilevite (molemmat levitteet vielä toissaviikonlopun tulilta, mukana täten vähän maata ja jotain risuja)
- 3 pötköä aprikoosimarmeladia (rohmuttu alakerran hotelliaamupalalta)
- puolikas Tescon emmentaljuusto
- sinappia pienessä muovikipossa (ei todellakaan itse ostamani, mutta itse asiassa hyvä olemassa, silloin tällöin)
- lasipurkillinen järkyttävän pahaa suklaatahnaa, jota Jakub halusi ostaa, koska se oli halvempaa kuin Nutella (jota minä olisin halunnut)
- 2 isoa appelsiinia
- 1,25 oranssia paprikaa
- Pilsner Urquell - olut (Danin työsuhde-etuja, kaapin päällä on kaksi lisää)
- mansikkahilloa lasipurkissa, melkein loppu
- kaksi punaista töhnää sisältävää lasipurkkia, ne J:n tädiltä saadut (niissä on vissiin ainakin jotain tomaattiin liittyvää ja sitten en tiedä mitä)
- Flora-purkissa sitä tädin tekemää perunasalaattia (vielä aika paljon, koska ei sitä voi yksin kilokaupalla syödä)
- litteä pussi vihreitä oliiveja, joihin en ikinä koskisi (blini-ilta-vieraan tuomia ja valitettavasti voimassa 1.12.2007 asti, joten oikein minkään tekosyyn varjolla en voi heittää niitä pois)
- 16 erikokoista perunaa muovipussissa, omasta maasta (viikonlopun tulilta jääneet)

sekä poistotuomion saavat

- lasipurkin pohjallinen tartar-kastiketta
- äärimmäisen pieni kermatilkka (mämmin jäljiltä)
- mukinpohjallinen papukastiketta (suoraan säilyketölkistä, sunnuntain ruuanlaiton jäljiltä)

Voisikohan tota sulamista nopeuttaa mitenkään?

Sataa!

2006-04-30T20:49:00.000+03:00

Kaksi paikkaa, joissa sade on ehkä maailman ankein asia:

1. maalla kesäkuun lopussa, kun viettää siellä kesän ainoita tarkoitukseen varaamiaan kahta viikkoa
2. partioleirillä

Nyt en ole kummallakaan, ja siksi perjantai-illasta tauotta jatkunut sade on pelkästään hyvä asia. Edes se ei haittaa, että asteita näkyi tänään olevan vain seitsemän. Hetkeäkään en ole kaivannut viimeisten kahden viikon suloisia kelejä, jotka kesähameiden ohella toivat kaupunkiin pölyn ja tukalan ilman ja nenänkutinan. Nautin suunnattomasti kuvitellessani kuinka pisarat repivät maahan inhottavana riippuvat koivunkukinnot ja huuhtovat (erittäin runsaslukuisten)rakennustyömaiden pölyt viemäreihin. Vappusäätäkään en ole muistanut jännätä - vasta tänään iltapäivällä havahduin tajuamaan, että on vappuaatto. Oltiin kylässä Jakubin tädillä, joka lähdön hetkellä antoi mulle Intersparin muovipussissa mukaan seuraavat asiat: tammikuusta asti pakastimessa olleen, mun Suomesta tuoman ruispalapussin, pieniä jäisiä kaloja (huominen lounaani, otaksun), kaksi lasipurkillista itsetehtyä jotain punaista sosetta (kahta erilaista) leipien päälle kuulemma, sekä itsetehtyä perunasalaattia (mnam!)

Sadepäivinä olo on ollut niin paljon parempi kuin alkuviikosta. Viimelauantaisella pyöräretkellä alkaneet hengitysvaikeudet eivät ottaneet häipyäkseen, joten vietin kolmena päivänä (ma, ke ja to) muutamia tunteja lääkärin vastaanotolla saadakseni kuulla, että astma on. En kyllä ymmärtänyt ihan kaikkea, mitä ne lääkärit mulle jutteli, ja siksi Kuba soittikin sinne vielä varmistussoiton. Täällä on kuulemma nyt pahin siitepölykevät ehkä aikoihin, ja ihmiset, joilla ei ole koskaan ollut mitään allergiaa, saavat oireita. Siis hengenahdistukseni tarkan syyn yksityiskohtaisempi selvittäminen jätettäköön lähitulevaisuudessa YTHS:n haltuun.

Mulla on tänä viikonloppuna ekaa kertaa sellainen olo, että Helsinkiin palaamiseen saattaa liittyä joitain kivojakin asioita. Ehkä tässä vaiheessa ihan hyvä merkki. Silti, onneksi siihen on vielä monta viikkoa (mikä kuulostaa kyllä ihan sikavähältä), ja muutama aikaa pidemmäksi venyttävä vierailijakin välissä. Kun täällä on niin hyvä olla! Eilen illalla oltiin elokuvissa (V jako Vendeta), ja sen jälkeen oli Danin, Lucyn ja Kuban kanssa pakko vielä pysähtyä autolla trolejbus 39:n päättärille ja hypätä ulos tanssimaan keskellä tietä piirileikkiä, kun oli niin kiva mieli!

Niin ja simaa kyllä toden totta teen kesäkuussa!

No on se kevät, nenäkin sen tietää!

2006-04-23T12:39:00.000+03:00

Ikkunasta näyttää tänään sunnuntaiaamupäivällä tältä. Kuvassa eivät tosin näy suoraan ikkunani alla kukoistavat noin kymmenentuhatta koivua, joiden vuoksi tuulettamisesta on näinä päivinä enemmän harmia kuin iloa. Eilen oli ihan käsittämätön hellepäivä. Kävin ostamassa kesähousut ja aurinkolipan pyöräretkeä varten, ja kaupunki oli kuuma kuin Helsinki heinäkuussa. Tuskaisan kuuma oli myös pyöräily, josta puolet tapahtui ylämäkeen (kuinkas muuten!), mutta parasta oli kun ylhäällä lopulta saatiin maastopyöräillä ison valko- ja keltavuokkometsän läpi. Etukäteen olisin tietysti saattanut osata ennakoida pyöräilyn pahimpaan allergia-aikaan johtavan lieviin hengitysvaikeuksiin, joista ensimmäistä kertaa elämässäni kärsinkin sitten koko illan.

Iltakin oli joka tapauksessa mainio. Kipusimme vuoden ensimmäisille tulille vakkarikukkulalle mukanamme kilokaupalla perunoita ja leipää ja kanaa (joillekin joo) ja juustoa ja juotavaa. Aurinko vielä paistoi kun virittelimme tulia, ja kerrankin sain vähän kuvia. Istuin aika hiljaa koko illan - osaksi, koska en pystynyt vetämään kunnolla henkeä, mutta myös kielen takia. Tässä vaiheessa englannin puhumista huomattavasti mieluisampi (ja kannattavampi!) vaihtoehto on pelkkä tsekin kuunteleminen. Olin kuitenkin kauhean hyvällä mielellä, sillä ihminen, jolle täällä on ollut kaikkein vaikeinta luopua englannin kielen käytöstä, puhui mun kanssa vihdoinkin tsekkiä. :) Ja sitäpaitsi muutenkin ymmärsin ainakin suunnilleen, mitä ne puhuivat - toisin kuin viimeksi samoilla mestoilla lokakuussa, jolloin vielä täysin ulkopuolisena tuijottelin tuleen. Tällä viikolla taas vähän toiveikkaampana siis!

Alla kuvat maailman lemppareimmasta pääsiäisviikosta!

Lempparipääsiäinen.

2006-04-23T11:58:00.000+03:00

Perhe oli täällä! Koko ajan oli niin kauheasti lemppariohjelmaa, että viimeisenä päivänä ei jaksettu kuin perhevierailulle ja Tescoon (josta toisaalta ostin pallon!). Näissä kuvissa ajellaan retkelle maailman parhaalla Fabialla, tehdään eteisessä lähtöä torstai-iltana, shoppaillaan Albertissa sujuvasti kuin S-Marketissa ainakin, matkustetaan pummilla Wienin raitiovaunussa, marssitaan kadun leveydeltä Brnon keskustassa, keksitään että Emilian kännykkä on ehkä maailman (tai ainakin illan) viihdyttävin lelu, juodaan olutta melkeinlempparikellarikapakassa, syödään pikalähtöiltapalanuudeleita ja odotetaan bussia katulampun alla.

Ja mulla oli matkallaolo-olo enemmän kuin tässä maassa ehkä ikinä.

Tulvaturismia.

2006-04-03T14:01:00.000+03:00

Jos olette nähneet uutisia, arvaatte ehkä että kauhean kauas ei tarvinnut lähteä näitä kuvia hakemaan. Ykköspuheenaihe tulvat sai viikonloppuna koko kaupungin liikkeelle, ja jokaisen veden äärellä parveili ihmisiä kuin Suomessa vappuna. Tiepölyä, ruuhkaa, parkkisakkoja, vapisevia sylikoiria, joita nostettiin kaiteen reunalle (älkää minulta kysykö miksi!), ilmapalloja sekä hattaraa lapsille ja mudantuoksuisia pärskeitä silmiin.

Ja ihan käsittämättömän lämmin.

On siis.

2006-03-26T20:28:00.000+03:00

Viikko on jo siitä kun Elina ja Pia palasivat Brnosta Suomeen. Näissä kuvissa nautitaan kaupungin parasta kasvislounasta, seikkaillaan Intersparin hevissä ja ihastellaan sukupolvesta toiseen kulkevaa takkimuotia ykkösen ratikassa. Kiitos tytöt!

Tänään loppui talvi. Koko päivän on satanut, ja nyt illalla kävelyllä linnut huusivat kuin juhannuksena ja tuoksui niin hengästyttävästi keväälle, että unohdin sunnuntaiankeuden, ajankulumisahdistuksen, kivan ja sosiaalisen viikonlopun jälkeisen apeuden (oltiin laskettelemassa siellä missä tasan kaksi kuukautta sitten) sekä vatsakivun, joka johtuu siitä että olen syönyt ihan sikana raakaa kukkakaalia. Tulkoon maanantai, ei haittaa!

Tänään ajattelen sitä ääntä joka kuuluu pallomeren palloista.

2006-03-14T23:23:00.000+02:00

Kuba ei tiedä mitä on pallomeri tsekiksi, koska niillä ei pienenä ollut sellaista. Mikä pelottava ajatus, ajattele nyt jos näkisit pallomeren etkä osaisi puhua siitä! Paras minkä ikinä tulen muistamaan oli Tampereella elokuvateatteri Nordiassa, jota ei enää ole. Kerta siellä oli kaupungin ainoa kunnollinen jäätelöbaarikin. Muistan riehumisesta kuumottavat posket ja hikiset otsat. Ollappa edes yhden kerran vielä.

Länteen länteen länteen!!

2006-03-09T19:27:00.000+02:00

Sen minä vaan sanon, hyvät Ruskeiden Matkojen ystävät, etteivät ole meidän himotuimmat matkakohteemme Tsekissä arvossaan. Se tuli taas tässä taannoin huomattua paikallisten kavereideni ihmetellessä matkakohdevalintaamme Puolaa ("Aivan hirveä maa!" ja "Siellähän ei ole MITÄÄN!"). No entäs tänään sitten.. Ellen olisi jo jonkin aikaa maassa oleskellut, olisi iltapäivällä luennolla koittanut pienoinen hämmennyksen hetki. Opettaja kyseli kuulumisiamme ja vieressäni istunut tyttö kertoi osallistuneensa viikonloppuna tanssiaisiin, joita täällä (ilmeisesti) tiedekunnat järjestävät, ja joissa ohjelmassa on aina suuret arpajaiset. Tyttö itse oli voittanut vaikka mitä, mutta pääpalkinnon oli korjannut hänen kaverinsa. Ja päävoittohan oli ollut... tattadaa: Viikon Matka Ukrainaan!!

Voi sitä epäuskon värittämää naurunremakkaa, jonka punehtuneen tytön tarina luokassa sai aikaan. UK-RAI-NAAN!! Brittiopettajamme, vuosikausia tässä maassa asunut ja maan tavoille oppinut, tietysti kysäisi, oliko toisena palkintona kaksi viikkoa Ukrainassa.. Tämän jälkeen keskusteltiin kuitenkin yleisesti Ukrainan turismiarvon viimeaikaisesta kasvusta. Siis lähinnä opettaja keskusteli kohdaten luokan täydeltä epäluuloisia katseita. "But Kiev is a beautiful city, right?" yritti, johon yksi luokan perällä istuja partansa takaa tokaisi: "I don´t think there´s much to see in Kiev". Ja vitsiksi kommentti ei ollut tarkoitettu.

Vaikka olenkin jo hiukan oppinut suhtautumaan tsekkiläisten itäahdistukseen sekä hanakkuuteen muistuttaa joka yhteydessä, että heidän maansa sentään vielä kuuluu Länteen, niin silti ne aina onnistuvat yllättämään. Tosiaan, miten loputtoman eri lailla nämä kommunistihallinnon alla kasvaneet suhtautuvat Itään. Ruskeuden romantisointi on täältä kuulkaa kaukana!

Kraków!

2006-03-04T14:37:00.000+02:00

Näissä kuvissa odotetaan junaa Brnon asemalla, vietetään iltaa Club Poselskilla, lounastetaan borschkeittoa, kirjoitetaan kortteja kahvilassa, ylitetään turreaukio, nautitaan erehdyksessä sianrasvaa ja erottaudutaan tavallisesta kansasta.

Puolan retken jälkeen palasin kotiin maa korkattuna, rinkassa uusi hame ja sitruunapippuria, jota en kerta kaikkiaan ole osannut täältä löytää. Kotona odotti pino synttäripaketteja ja vapaa viikonloppu. Junamatka Krakovasta Brnoon vaihtoineen oli yksinkin ihan rattoisa - tosin Tsekin puolella luentopapereiden lukeminen kävi vaikeaksi kun aloin ärsyttävästi ymmärtää muiden matkustajien keskusteluja. Rinkka selässä suoraan Tescoon, josta en löytänyt viemärinavausainetta. Kotiinpaluuolo.

Puolassa parasta oli se kun puhuttiin suomea. Kiitti Vilhu, Heru ja Pippe!

24.-26.2.

2006-03-04T13:54:00.000+02:00

Paistan teille blinejä jos tulette mun luo helmikuussa.

2006-02-23T20:35:00.000+02:00

On niin tyypillinen kevätolo. Päivällä on kauhean lämmin ja voi lähteä ulos tennareissa (tosin vasta tänään virallisesti ekaa kertaa), ja illalla on yhtäkkiä varmaan sata astetta pakkasta. Paitsi ei tänään, koska miinus sata oli päivälläkin. Koulu alkoi tällä viikolla, sopivasti kursseja, kivasti tuttuja naamoja ja vanha tuttu ongelma hyvien lounaspaikkojen löytämisessä. Eilen syötiin kivassa kasvisravintolassa, jossa annoksille tuli hintaa melkein kolme euroa! Ei sellainen vetele! Tässä maassa voi siis syödä erittäin halvalla PAITSI jos tahtoo kasvisruokaa ja terveellistä kasvisruokaa, eikä todellakaan rasvassa kieriteltyjä parsakaalikökköjä, joita keskivertoruokapaikoissa tuputetaan.

Virallinen blini-ilta oli yhtä onnistunut kuin vastaavat tapahtumat Helsingissä jo useana vuonna. Ruokaa oli kerrankin riittävästi - jopa siinä määrin, että parvekkeellani pilaantuu edelleen melkoinen rasia sipulisilppua ja ällöttävä tölkki suolakurkkupalasia. Ehkä joku päivä teen asialle jotain, toistaiseksi olen ainoastaan vaivautunut ruokahaluni säilyttääkseni hilaamaan astioita kulman taakse piiloon. Onneksi ulkona on vielä aika kylmä, naapurit tuskin valittanevat hajuhaitoista. Syömisen sivussa katseltiin kuvia aiemmista tapahtumista, heitettiin sikaa ja keskusteltiin arvon presidentti Klausin naurettavalla tavalla perustellusta ("Homoillehan ei todella tule antaa mitään etuoikeuksia"..) päätöksestä olla allekirjoittamatta parisuhdelakia. Kaikki tämä päättyi kolmen jättilumiukon rakentamiseen rinteeseen, miltei erään asianosaisen työpaikan katolle. Niin ja siat laitettiin takaisin rasiaan noin klo 4.05 am.

Lumiukkokuvan otti sitten Vasek!

Viikonloppu.

2006-02-09T01:09:00.000+02:00

Siat kohtaavat.

2006-02-06T19:46:00.000+02:00

Yllätysviikonloput ovat kivoja! On maailmankivointa, kun kaverit torstai-iltana keksivät, että ylihuomenna lähdetäänkin mökille. Kivaa se on etenkin silloin, kun itse on tiukasti ajoittanut (ja lykännyt) esseenkirjoittamista juuri sille nimenomaiselle viikonlopulle, jonka jälkeen se pitää jo palauttaa. Lähdin kuitenkin. Meitä oli kahdeksan kaikkiaan - juuri sopiva määrä kivoihin lumileikkeihin ja siskonpeteihin. Dan kokkasi illalla jumalaista juustofondueta, ja sikaa muuten heitettiin kyllästymiseen asti.

Pikkukylän hospodassa harjoitimme myös ulkopaikkakuntalaisille ehkä sallittua outoa käyttäytymistä, nimittäin veimme Heitä sikaa - pelin siat vierailulle!Iltapäiväkäynnillä olimme bonganneet baaritiskin takaisella hyllyllä kaksi omia possujamme erehdyttävästi muistuttavaa tyyppiä, ja yöllä oli ihan pakko ottaa omat siat mukaan, ja lähteä vertailemaan. Täti ei ollut varmaan ikuna odottanut, että paikkaan putkahtaisi kaksi kaupunkilaista, jotka haluaisivat verrata omia sikojaan tädin jostakin lahjaksi saamien kanssa. Pelaamiseen niistä possuista ei olisi ollut, eivät osanneet muita asentoja kuin tavallisen ja tuplatavallisen sian, ja läskilortinkin tunnistamiseen tarvittava pilkku puuttui. Sianselkämahdollisuuksia en kykene enää muistamaan. Nuuhkivat sentään toisiaan sillä välin kun ilahtunut täti täytti kannumme.

Ruoka oli ihan kauhean hyvää, ja sitten katsottiin Zuzkan läppäriltä neuvostoliittolaisia piirrettyjä. Tyttö oli ihan ihmeissään, kun söpö pikku pioneeripupu ja sitä jahtaava iso paha kapitalistisusi eivät olleet mulle ennestään tuttuja. "Eikö tätä katsottu Suomessa edes kommunismin aikana?" kysyi. Niin. Siinäpä sitten selittelemään Disney-lapsuuttaan.

Milloin olin Suomessa?

2006-02-01T13:25:00.000+02:00

Nyt yhtäkkiä on kulunut niin monta päivää, etten kykene enää hahmottamaan sitä kuinka kauan olen täällä jo taas ollut. Olen lukenut ja kirjoittanut ja kirjoittanut ja lukenut. Tällä hetkellä ilokseni kuitenkin kauhean hyvää brittiläistä nykykirjallisuutta. Vielä pitäisi kirjoittaa kaksi esseetä ja anoa toiseen lisäaikaa ja istua yksi uusintatentti ja järjestää helmi-maaliskuun vaihteen Matkaa ja ilmoittautua kursseille. Silti liian suuri osa opiskeluvapaasta ajastani kuluu netissä jumittamiseen.

Pidän kauheasti tästä alkuvuodesta. Mulle sopii oikein hyvin herätä jo melko aikaisin, kun sitten saan istua koko aamun lattialla lukemassa ja huoneessa on valoisaa. Joka iltapäivä laitetaan ruokaa mun luona, maailmanparasta omaa reseptiä aina hiukan varioiden. Kivaa on ollut se, että olen oppinut (kolmen käynnin tuloksena) käyttämään pääaseman asematunnelia - muistan hyvin millainen haaste Helsingin se oli vielä kolme vuotta sitten. Brnon asematunnelissa hengailu ei tosin yleensä tarkoita mitään muuta kuin sitä että olen menossa Tescoon. Ja keskustan Tesco on ehkä sadasti kauheampi kuin periferian ostoskeskuksen voi ikinä! Noin kaksikymmentä sekuntia saapumiseni jälkeen saatoin vain ihmetellä, miten Jane eräänä joulukuisena iltapäivänä sai luentoni mittaisen ajan siellä kulumaan.. Toisaalta taustalla on varmasti taannoinen ahkera harjoittelu Prahan vastaavassa laitoksessa.

Hyvä ilta oli myös se, jona muistin taas, etten olekaan ihan niin kauhean eristyksissä koko mut tuntevasta maailmasta. Juttelin netissä kaverin kanssa, jota en ollut nähnyt sitten joulunalusajan, ehdotin yökävelyä, ja kymmenen minuutin päästä se jo vilkutti mulle jäisellä kadulla. Kivointa että joku asuu lähellä. Niin, ja kun palasin palelevana kävelyltä, oli meidän tuulikaapin sisempi ovi lukossa ja siihen kiinnitetty lappu: SENTRY - GO OF THE BUILDING WAIT PLEASE. En voi vieläkään kuin hämmästellä, miten ihmeessä jonkun ihmisen aivot ovat kyenneet moiseen suoritukseen! Kymmenen minuutin odotuksen jälkeen respan täti tuli avaimet kilisten päästämään mut ja pari muuta kotiinpalaavaa sisään.

Ai niin, ja mun tekee koko ajan ihan törkeesti mieli chilipähkinöitä! Tiedättehän ne maapähkinät, joissa on oranssi paprikainen kuori, josta kuuluu crunch, kun sitä puraisee. Niitä saa aika monesta Makuunista ja Opintoputken Pick´n Mixistä. Täällä irtokarkkikulttuurittomassa maassa niitä myydään vain pienenpienissä markettipakkauksissa ylihintaan, mutta minkäs teet. Mnam!

Tänään saunan jälkeen mun oli tarkoitus mennä ostamaan lähikaupasta juustoa. Betkan ja Petrin viekoittelemana päädyin kuitenkin Carrefouriin Carrefour-bussilla (kyllä!) ja tavallisen juustopalan lisäksi tungin kassalla reppuuni paprikasipsejä, appelsiineja, vuohenjuustoa, mozzarellajuustoa, kaksi suklaavaniljavanukasta ja.. no niitä pähkinöitä.

Hiihtoretki.

2006-01-25T22:03:00.000+02:00

Siperia goes Central Europe with me.

2006-01-25T17:22:00.000+02:00

I'm bäk! Hiukan, tai aika paljonkin, harmitti viime viikon perjantai-aamuna jättää Tampereen -25 asteen pakkanen tietäen, että Tsekissä kuitenkin olisi kiva talvi jo mennyt ja jättänyt jäljelle vain tutun kosteannihkeyden. Vaan kuinkas kävi! Heti lauantaina lähdettiin lasketteluretkelle tsekkiläisille vuorille lähellä Puolan rajaa. Niin paljon lunta olen varmasti viimeksi nähnyt kuusi vuotta sitten Kuusamossa. Pienehkö laskettelukeskus oli tulvillaan lumipyryä, liharuoka-annoksia ja suksillaan kompastelevia sekä hiihtohisseistä putoilevia puolalaisia. Meidän seurueeseen kuului neljä tsekkiläistä, yksi britti, yksi amerikkalainen ja minä - suurin osa meistäkin jokseenkin vielä lumeentumpsahteluvaiheessa. Alkupaniikin jälkeen rinteessä oli kuitenkin lystiä monen tunnin ajan. Rinteen huipulla sain sitäpaitsi melkein korkattua uuden maan, kun puhelimeen saapunut viesti toivotti minut tervetulleeksi Puolaan. Mobiiliverkkoon siirtymistä ei varmaan kuitenkaan vielä lasketa maan valloittamiseksi, eihän?

Yö nukuttiin Jesenikissä Baran perheen isossa ja jääkylmässä talossa. Ennen nukkumaanmenoa käytiin muutaman tunnin ajan lämmittelemässä paikallisessa hospodassa, jonka patterilla myös tumput kätevästi kuivuivat. Saatiin ruokaa ja juomaa, pelattiin useampi erä skip-boa ja puhuttiin päällekkäin niin montaa eri kieltä, että tarjoilija meni laskuissaan sekaisin (jonka seurauksena Vita joutui maksamaan kahdeksasta oluestaan vain viisi).

Aamulla lämpötila oli yllättäen pudonnut -20 pakkasasteeseen, ja laskeminen oli tuskaa! Minä kevyehköissä varusteissani suostuin rinteen huipulle vain kolmesti, ja lopun ajan ostamastamme kahdesta tunnista palelin knöödeleiden, smazakin ja märkien sukkien tuoksuisessa rinneravintolassa (jonka ikkunasta aurinko tosin kevättä enteilevästi lämmitti). Jälkikylmä ei kuitenkaan hellittänyt ennen kuin pääsin illemmalla kotiin ja kuumaan suihkuun, joka jotenkuten korvasi kaipaamani saunan.

Siperia on siis täällä! Kaupunki huuruaa ja aamuisin parvekkelta näkee, kuinka jokaisesta piipusta nousee savu suoraan ylöspäin. Ihmiset peittävät kasvonsa kaduilla ja kulkevat nopeasti kuin Helsingissä tammikuussa. On aika kiva olla taas täällä.

Joululomalla.

2006-01-23T18:26:00.000+02:00

Kuudes luku, suuria uutisia.

2005-12-20T00:19:00.000+02:00

Tehköön tiettäväksi tietämättömille, että Tsekin Big Brotherin (Velký Bratr) voitti eilisiltana Šrek. Tyttydyy! Kymmenen miljoonan korunan saalista juhlistivat lavalla kyynelsilmin myös sankarin maminka ja tatínek. Itse näin kyseisestä ohjelmasta tasan kaksi viimeistä jaksoa (toissapäivänä ja eilen) – todetakseni, etten ollut menettänyt mitään. Huumaan tosin ehdin vielä hyvin mukaan, jopa siinä määrin että olin äänestää toista superfinalistia Evaa tekstiviestillä viimeisten kolmenkymmenen sekunnin aikana. Ties vaikka olisin viestilläni muuttanut historiaa! Kieltämättä sarjan loppuminen hiukan harmittaa, sillä sen äärellä oli näinä parina iltana lystiä opetella (sanakirjan avulla) uusia sanontoja - ja ennen kaikkea niiden ennestään tuttujen oikeaoppista rentoa ääntämystä! No jistě!

Sataa lunta, on ihan pehmeää ja jouluista.

Viides luku, jossa kerron viikosta, joka johti suomen kielen suullisen taitoni hetkelliseen kohentumiseen.

2005-12-13T17:49:00.000+02:00

Janette oli täällä! Viikon! Kahden sunnuntain välillä me tehtiin varmaan sata asiaa.

Esimerkiksi: ostettiin kilokaupalla huiveja joulutorilta ja juustoja Tescosta (ja Albertista), saunottiin kolmella kielellä, myöhästyttiin muutamasta bussista ja tapaamisesta, pidettiin koti-ilta (jota varten viritettiin telkkaria n. puoli tuntia kunnes puhelinsoitolla selvisi, että antennijohto tulisi kiinnittää laitteeseen), istuttiin kahviloissa, teehuoneella ja suklaalassa, retkeiltiin Olomouciin ja historialliseen pikkukaupunkiin, jonka nimi on niin vaikea lausua ettei kukaan todennäköisesti saa koskaan tietää mun käyneen siellä, shopattiin glögiä ja pipareita Ikeassa, naurettiin, kastuttiin alkuviikon vesisateessa, syötiin puuroa, tuuletettiin iltaisin, lyötiin päämme Mersey-klubin kiviportaaseen, syötiin briejuustoa, kirottiin Tsekin kostean ilmaston tunkeutumista kenkiin, ajeltiin raitiovaunuilla, valokuvattiin toisiamme, syötiin Fazerin joulusuklaa, kuunneltiin Kikkaa ja tutustuttiin Kikka-historiikkiin Kikka-fanklubin sivuilla, järjestettiin Itsenäisyyspäivän Vastaanotto 13 tyypille (virallisina kielinä vain tsekki ja suomi), jätettiin syömättä maailman kuvottavimmat vieraiden tuomat vaaleanpunareunaiset salamisipsit, nypittiin nöyhtää mun matosta, availtiin partiolaisten joulukalenterin luukkuja, syötiin donitseja, syötiin leivoksia, katsottiin perjantai-iltana telkkarista tsekkiläistä satuelokuvaa, katsottiin samalta kanavalta satuelokuvan jälkeen dokumenttia, jossa perheväkivallan uhreiksi joutuneet ala-asteikäiset lapset äiteineen kertoivat kokemuksistaan omilla nimillään ja kasvoillaan (olipa mukana myös autenttista muutaman vuoden takaista videonauhaa, jossa väkivaltaa harjoittanut isä koettaa lähestyä pientä tytärtään kadulla - ja ainoa, mitä ohjelmassa oli muutettu, oli jonkun paikan nimi..), oltiin maailman oudoimmassa itävaltalaisen jazzbändin konsertissa (kommunisminaikaisen kulttuuritalon lava oli kuin ala-asteen liikkasalin näyttämö, jonka reunalla koreili JOULUKUUSI, ja aula puolestaan toi erehdyttävästi mieleen Nokian Helluntaiseurakunnan), oltiin yhden kerran ulkona pelkkien suomalaisten kanssa (mulle ainutkertainen kokemus täällä!), välteltiin asuntolan respan tätejä (ja jäätiin lopulta kiinni rekisteröimättömän vierailijan pitämisestä, kun tunnollinen opiskelijatyttö seinän takaa valitti alakertaan metelistä, joka ei ollut loppunut vaikka se oli koputtanut seinään klo 20.06 illalla, ajatella!), juotiin yrttiteetä, käytettiin Astrid-kosteusvoidetta eikä saatu helposti unta öisin.

En pysty ajattelemaan, että viikon päästä olisin Suomessa. Aika?

Neljäs luku, jossa siat saapuvat ja joulukuu alkaa.

2005-12-02T01:02:00.000+02:00

Tällä viikolla sää on joka toinen päivä suomalaisen pakkaskirpeä ja joka toinen päivä tsekkiläisen kostea. Joulukuu alkoi talviolossa - tosin hei, en vieläkään todellakaan osaa tajuta, että on JOULUKUU! Aamuseminaarissa aurinko paistoi kymmenen minuutin ajan silmiin, kuin maaliskuussa.

Hissiremontti on alkanut. Käytävillä siitä ilmoitellaan otsikon "The Lift Construction" alla, ja meille siitä on jo todella ehtinyt muodostua "the". Kahdeksan viikkoa on nyt kirottu hissiä, joka yötä päivää jylisee aivan mun seinän takana, ja ilo oli suuri, kun tieto tulevasta remontista (vuoden loppuun kestävästä) ilmestyi. Hiljaisuus koittava! Mutta oltiinko me oikeasti niin tyhmiä, että kuviteltiin hissiremontin tuovan taloon Hiljaisuuden? Joopa joo. Eilen kaamea raastava vihlova poraaminen alkoi klo 9.15 aamulla, mutta tänään sentään päättivät aloittaa vasta tasan ysiltä. Viime yön uneksin kummallisesta hissistä, joka meni ainakin kuusi kerrosta syvälle maan alle, ja vajosi. Ja koska sieltä piti tulla äkkiä pois, niin unohdin rahapussini ja kaikki muutkin tavarani sinne, ja olin kauhean huolissani. Se oli puoliksi ulkona se hissi ja pelottava, koska hajoamispisteessä. Onneksi heräsin ennen yhdeksää - olisi ollut totaalisesti päivänpilaavaa herätä siihen helkkarin poraan!

Iltapäivällä ennen mun toista luentoa käytiin heittämässä imuri huoneeseen, ja samalla nappasin lennossa mukaan kirjekuoren. Se oli Essiltä, ja sisällä oli Heitä Sikaa - pelin saksankielinen versio. Olin niin iloinen! Pelin kanssani korkkasi tänä iltana Shinichi, joka oli vierailulla huoneessani. Muuna aktiviteettina katseltiin koneelta japanilaista (äärimmäisen sekapäistä) komediaa, maisteltiin toistemme maiden omituisia herkkuja (joista ulkomaalaisten ei onneksi kuulukaan tykätä) sekä puhuttiin ajatuksista, joita ulkomaassa oleskelu mieleen nostaa. Tekee oikeasti hyvää vaihteeksi tapailla muitakin "ulkomaalaisia" (mikä alhainen sana!), ja muistaa ettei olekaan niin kauhean ainutlaatuista ja epänormaalia olla ei-tsekkiläinen.

Pitäisi kauheasti opiskella, mutta toisaalta. On niin paljon muutakin kivaa tekemistä.

Kolmas luku, sunnuntai.

2005-11-27T15:08:00.000+02:00

Sataa märkää lunta! Kuuntelen parvekkeella, miten hiutaleet litisevät maahan muodostaakseen takapihoille ja kaduille vellovan sohjon. Ollappa nyt jokasäänsaapikastyyppiä! Tiheä lumiräntäsade kaventaa normaalisti avaran näköalani vain lähitalojen seiniin ulottuvaksi. Sukat kastuvat parvekkeella.

Olen parantunut. Mutta ihmisen ei toden totta pitäisi koskaan joutua sairastamaan kaukana isästä! Kirjoitin eilen isälle viestin, jossa pyysin sitä tuomaan kermamunkin, kerta niin isä aina tekee silloin kuin me ollaan kipeitä. Isä soitti ja kysyi, haluanko vaaleanpunaisen vai valkoisen kuorrutuksen, ja sitten todettiin, että vaikka isä lähtisi heti ajelemaan tänne päin, ei kermamunkki olisi kuitenkaan enää kovin tuore sitten. Ja sehän sen idea on! Se tuoreus! Lehtosen leipomon tänäinen tuoksu!

Toinen luku, jossa osallistun juhlalliseen tilaisuuteen, nautin jumalaista paksua kaakaota ja totean olevani jo toistamiseen tulossa kipeäksi.

2005-11-25T13:09:00.000+02:00

Olen kipeä! Ensimmäistä kertaa olin täällä kipeä joskus kuukausi sitten. Silloinkin se alkoi perjantai-iltapäivänä sen jälkeen, kun olin ekaa kertaa tavannut Betkan ja Katkan, joiden kanssa hengaamisen piti myötävaikuttaman tsekin kielen oppimiseeni. (Sittemmin etenkin Betkaan tutustuminen on myötävaikuttanut mm. saunaharrastuksen aloittamiseeni ja useisiin vapaa-ajankäyttöpulmiini.) Tänä iltapäivänä, kun istuimme Betkan kanssa ennennäkemättömän viehättävässä suklaakahvilassa (jossa ei kerta kaikkiaan voi käydä toteamatta suklaan olevan maailman paras keksintö), tunsin salakavalan kurkkukivun laajenevan kuumepistelyksi ja jomotukseksi, enkä kovin ilahtunut havainnosta. Myöhemmin lounaalla suosikkipaikan nuudelit jäivät lautaselle, kun tärisevin käsin hamusin puikoilla suuhuni ainoastaan kurkkuviipaleet.

Kotiinpäästyä oli ikävä äitiä! Ihmisen ei koskaan pitäisi joutua sairastamaan kaukana äidistä. Jakub tuli vihanneksineen, ja pilkkoi ne mulle valmiiksi keittoa varten. Äitinsä kysyi puhelimessa, tarvitsenko mä jotain ja mä sanoin sille sinne:"Potrebuju maminku!"

Kuitenkin, keiton jälkeen olo parani huomattavasti.

Aamulla, kun olin vielä terve, olin Juhlallisessa Tilaisuudessa. Humanistinen tiedekunta järjesti sen tänä syksynä valmistuneilleen. Sattuneista syistä tunsin arvon maistereista yhden jos toisenkin (ja hämmennyin, kun laskin, että juhlavieraat mukaanlukien tunsin tilaisuudessa lähemmäs 20 ihmistä eri yhteyksistä - mikä seurapiiriverkostuituja!) Itse tilaisuus oli akateemisen teatraalinen: korkea-arvoiset uusien maisterien kruunaajat larppiasuissaan lausuivat juhlallisia sanoja (tosin itse en pysynyt ihan mukana, missä kulki latinan ja tsekin raja..), minä opin "opiskella"-verbin menneen aikamuodon molemmissa suvuissa (kertaus on opintojen äiti, tässä tapauksessa n.40 kertaa peräkkäin) ja valmistuneet kiersivät yksitellen Suuren Pöydän Ympäri yhteensä kolme kertaa. Näin se kävi:
1. Esittelykierros. Nimi ja pääaineet, kumarrus ensin viininpunaiseen samettiin verhoutuneelle sedälle ja sitten meille yleisölle.
2. Lupauksenanto. (Aivan, sudenpentuajat ovat vasta harjoitusta tulevaisuutta varten!) Ylhäältä puhujanpöntöstä luettiin juhlallinen lupaus - toisin sanoen seurasi yleistä lätinää opiskelusta ei-vain-yliopistoa-varten, sekä sivistyksen ja tiedon valjastamisesta yhteiskunnan eduksi (luulisin) sekä eettisestä vastuusta, joka tiedonhaltijoilla on. Valmistuneiden tuli vannoa toteuttavansa kaikkea mahdollista hyvää elämässään parhaansa mukaan. Tämä tapahtui siten, että tyypit kiersivät yksi kerrallaan pöydän eteen, ja oikean käden kaksi sormea Gandalfin sauvan kultaisen leijonan päällä lausuivat "lupaan".
3. Diplomien jako. Kansio oli sininen, tosin kolme täydellisin arvosanoin suoriutunutta priimusta saivat Punaiset kansiot, sekä julkisen maininnan ansioistaan. Tavoitellappa!

Kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävää elitististä pukuteatteria. Onneksi istuin Betkan kanssa nelosrivissä enkä isovanhempien vieressä edessä, kehtasin vähän hihitellä. Jälkeenpäin smalltalkattiin aulassa, sekä havaittiin taas uusia yhteyksiä ihmisten välillä. Pientä on niin, kaikki tuntee ainakin Jonkun. Sitten mentiin suklaalle.

Tänään onnittelemme: Jakub, Michal, Vita, Petra ja Katka!

2005-11-25T00:59:00.000+02:00

ulkona. kuvan otti shinichi.

Ensimmäinen luku, jossa syön ensimmäistä kertaa elämässäni oman pitsani kokonaan, ja kotioven ulkopuolella tajuan talviolon.

2005-11-24T10:26:00.000+02:00

Olen Tsekissä. Tänään pidin esitelmän kirjallisuuskurssilla. Luentoa oli jäljellä 13 minuuttia, enkä sanonut puoliakaan siitä, mitä olin aikonut. En myöskään muistanut katsoa papereitani (5 arkkia) kuin kerran nopeasti (ja silloinkin vain hämäännyin). Vessassa Hana sanoi, että kerrankin esitelmä, joka ei ollut tylsä! Kuitenkin, naureskelin ehkä tunnin itsekseni jälkeenpäin.

Illalla oltiin keskustassa pizzeriassa. Olin säästellyt hyvää nälkää iltapäivästä asti, enkä ole ehkä ikinä syönyt niin paljon. Kaiken siis. Kotiintullessa oli kadut lumessa ja liukkaat (jo alkuillasta olin pelännyt koiraa taluttavan mummon puolesta kun se köpötteli mustalla jäällä), ja ilmassakin oli lunta, ja yhtäkkiä tuli ihan hassu olo. Marraskuinen ja vähän joulukuinen, helsinkinen. Mietiskelin oven ulkopuolella muutaman minuutin, ja tajusin että on talviolo. Hetken muistin, miltä tuntuu seistä marraskuun lopussa Itäväylän sillalla, kun tulee vikalla metrolla kaupungista tai Kontulasta. Pidemmälle en osannut sitä elämää ajatella, joten tulin sisään.