Aika hyvä mieli.

Eilen oli laitoksen kurssi-ilmot, ja vaikka en ilmoittautunutkaan kuin yhdelle kurssille, sai tapahtuma mut kuitenkin laatimaan valmiiksi syksyn lukujärjestyksen sekä muutenkin vähän fiilistelemään yliopistolle paluuta. Illalla sitten kuuntelin muutaman tunnin kuinka kaverit puhuivat tsekiksi omista (pari vuotta sitten taaksejääneistä) opiskeluajoistaan, ja tuli ikävä Helsinkiä ja omia kavereita ja yhtä Viereistä kahvilaa. (Ajatus Viereisestä itse asiassa oli se ratkaiseva tekijä, joka rohkaisi mua ilmoittautumaan funktionaalisen kieliopin kurssille.) Sitten ajattelin Aleksandrian hajua ja Portsua räntäsateessa ja Unikafeen kasvisruokia. Märkiä kenkiä, ankeaa kaupunkia ja pääraksan salien kovia penkkejä. Sitä, miten arkisella ja tavanomaisella tavalla siitä kaikesta taas kohta puhutaan. No niin, ja suomeksi. Ooh, miten halusinkaan Helsinkiin.

Toisaalta tänään oltiin poikien kanssa Tescossa ostamassa matkaevästä huomenna alkavalle retkelle, ja matkajännityksessä hurjasteltiin ostoskärryillä ja temppuiltiin liukuportaissa. Vähän harmittaa, etten enää tällä erää palaa tähän kaupunkiin, kun olisi ollut niin kiva jatkaa vähän vielä kesää täällä.

Toisaalta, kaikki päättyy joskus: eilen jouduin pukemaan pitkähihaisen, keskellä päivää. On aika lähteä etelään.

Tuntuu kuin olisi ulkomailla kun kävelee kaduilla.

On mukavaa, kun viikon tropiikin jälkeen sataa koko illan (ja silloin tällöin ukkostaa) ja tulee viileää ja aikaisin hämärää. Ja on mukava tulla likomärkänä kotiin trolejbussilla, jättää lippu leimaamatta, koska se on matkalla automaatista käteeni ja sieltä taskuun kastunut ihan pehmeäksi, muistaa että on aamulla laittanut Nutellan jääkaappiin, keittää teetä, avata Respektin tuorein numero, kuunnella sadetta ja jyrinää, huoneiden huomaamatta hämärtyessä.

Tänään oli ihan erikoisen kiva päivä kaupungissa. Oli lämmin, mutta ei liikaa, kaduilla ihmisiä ja mulla oli kaksi rentoa ja hyvää mieltä tuovaa tapaamista. Ekan jälkeen oli hyvä mieli paitsi siksi, että näki kivan ihmisen pitkästä aikaa, myös siksi, että tsekinpuhuminen sujui sen kanssa niin hyvin. Toinen hengailu oli suomenkielinen ja täynnä tuttua tsekkiläppää, josta eniten nauttii juuri tässä maassa enemmän aikaa viettäneiden kanssa.

Niin siis olen Brnossa, jos joku ei satu tietämään.

Hienoa on ollut mm: torstai-iltainen junamatka Olomoucista Brnoon, yksin. Pikajunan vaunuosastossa ei Prostějovin jälkeen ollut ketään muita ja sain paitsi naureskella ääneen Olomoucista saapuville tekstareille, myös roikkua ikkunasta ihanaa yötuulta vasten. Hienoa sen sijaan ei ollut, kun eilen istuttiin parvekkeella lämpimässä illassa, ja yhtäkkiä meidän päälle surisi joku herhiläinen varmaan. Se oli ainaki viiden ampparin kokoinen ja sen tappaminen kesti jotain minuutin. Oli se varmaan ihan kiltti, mutta sen vaan oli kuoltava. Vielä kiltimpi oli toissapäiväinen pikkuinen kyy, joka ei purrut Jakubia, vaikka se vahingossa astui sen päälle pari kertaa. Pakeni vaan ruohikkoon. Mä vedän ilmeisesti pikkueläimiä puoleeni, koska kumpaakaan näistä ei kuulemma kovin usein kohdata.

Ainiin, ja viimeisen viikon aikana olen keskustellut Nokian Uutisten lukijapalstalla keski-ikäisten ukkojen kanssa naisista ja miehistä. Ei ehkä kauhean hedelmällistä, mutta sainpahan sanotuksi.

Niin, ja otsikko on lainattu Reginalta. Paras aika vuodesta.

Vihanneskeitto josta taivas heijastuu.

Kerron teille kesästäni suurin kuvin, sillä tekstiksi tähänkin riittäisi jo viime kerralla käyttämäni "kesä on jossain ihan muualla kuin kaupungissa". Partioleirin jälkeen törmäilen kotona valkoisiin seiniin ja hämmästelen pikkuruista kattilaa, jossa aion keittää vain kaksi perunaa. Ja koetan palauttaa kommunikointikykyäni normaalimaailman tasolle. Te, jotka ootte joskus olleet, tiedätte ehkä.

Kaupunkia en kuitenkaan edelleenkään halua, ja siksipä lähden tunnin päästä taas bussille...