In briif.

Tällä viikolla: paljon vapaailtoja (kun leffafestari on loppunut), kuuden tunnin yöunia, pino lukemattomia Hesareita, sudenpentujen sormia, joissa hikinen ompeluneula ei tahdo pysyä, pyöräreittejä keskustaan, yhden suomalaisen näytelmän tsekkikäännöksen kanssa avustamista, Cafe Engelin pöytiintarjoilun (suomen kielen kaunein sana!) ylistämistä (ja vieläpä kahtena iltana peräkkäin, hui syksybudjettini!), tärkeistä asioista huutamista niin että kahvilassa kaikki muut hiljenee, teatteriinmenoista ja leffojenkatsomisista ja metsäretkistä sopimista, sekä erään lähestyvän Matkan suunnittelua. Myöskin ensimmäisiä keskusteluja 3- ja 5-vuotiaiden ystävieni kanssa siitä, miltä tuntuu puhua kahta äidinkieltä. Samanteemaisia keskusteluja Metsätalon Unikahvilassa tsekintuntien jälkeen. Kielikeskusteluja oikeastaan ihan jatkuvasti ja kaikkialla. Tsekkiläppää. Kohtuuttoman suurta ihastuneisuutta tsekinopiskelua kohtaan. Seuraavien lippujen ostamista. Salaista innostusta myöskin fennistiikasta. Perusopintojen loppumerkintä, vihdoin. Yhden söpön japanilaisen teinileffan tunnusbiisiä repeatilla. Hertan tuomilla luumuilla herkuttelua.

Menneenä viikonloppuna partiota Helvetinjärvellä. Nokialaisittain puhuvia lapsia, joiden nimiä en tiedä. Metsässäolo-olo. Sisko ja vanhat kaverit. Laavun aamulla melkein ilmaan heittänyt tuuli.

Nyt kerrankin nukkumaan. Kuuma viinimarjamehua ja leipää, ehkä pari vilkaisua Hesariin.

(Voihan sentään, nyt mä keksin, että tuota postauksen kellonaikaa voi IHAN ITSE säätää täältä. Tästä eteenpäin alkavat siis pitää paikkansa. Miksei kukaa heti kertonu?)

Paras päivä.

Se oli sunnuntai melkein kaks viikkoa sitten. Nejlepší den s kudlankou, beruškou a hadem!
Ollappa.

Tsekissa.

Melkein tasan vuosi sitten muutin tahan kaupunkiin asumaan. Ja askettain hain englannin laitokselta paperin, jossa lukee mita opiskelin ja kuinka paljon ja kuinka hyvin. Laitoksella tuoksui ihan samalta kuin viime syksyna ja talvena ja kevaana. Nyt olen taalla vain kaymassa, mutta kun kavelen kadulla, ei ole mitaan syyta miksi en voisi uskotella itselleni, etta asun sittenkin. Kaikki on niin kasittamattoman tuttua, ja samanlaista kuin aina ennenkin. Kun torstaina syotiin lounasta kasvisravintolassa aseman vieressa, olisin voinut heti uskoa, etta on toukokuun loppu. Ja perjantaina hospodassa olisi voinut olla mika tahansa niista lukemattomista illoista. Tai toisaalta ei! Koska en koko illan aikana puhunut melkein sanaakaan englantia. Koko kesan olen ollut Suomessa, ja silti ymmarran ja osaan nyt niin paljon enemman kuin kevaalla. Ja kun viimeinen vastahakoinenkin kaveri puhuu mun kanssa vain tsekkia, ja ma ymmarran melkein kaiken mita se sanoo, niin mua ei tippaakaan haittaa etten ymmarra ihan kaikkea mita ne toisilleen huutavat melun yli.

On kylla hurjaa, miten tarkalleen voi palautua mieleen kaikkia yksittaiset olotilat ja maut ja pienet kohdat kaupungissa. Ei vain siten, etta muistaisin olleeni ennenkin, tai etta muistaisin milta silloin tuntui, vaan etta oikeasti voisi viela olla se aika, niin luonnollista se kaikki on.

Mulla on myos Tsekissa niin paljon rauhallisempi ja tyynempi olo kuin Suomessa. Oli viime vuonnakin, vaikka en ollut millaan lomalla, vaan opiskelemassa ja oikeassa kalenterielamassa. Mut silti niin eri kuin Helsinki, jossa kalenteri ottaa haltuun paivat ja kuljettaa viikosta toiseen kysymatta, haluaisinko joskus vain olla, enka tehda mitaan enka tavata ketaan. Ja ehka siksi mua taalla vasyttaakin koko ajan ihan kauheasti. Huvittaa nukkua jo ajoissa ja aamupaivallakin. Kun saa kerrankin.

Kuiteski, eilen kiipeiltiin helteessa kukkuloilla ja nahtiin tosi tosi monta pienta elainta. Ja kaytiin lounaalla Ikeassa ja iltaostoksilla Tescossa, ja siita tulin kauhean iloiseksi. Moi siis aiti ja isa ja muut, taalla hyva.

Taas yksi viimeinen.

Lähtemisiä tuntuu nykyään tapahtuvan yhä tihenevässä määrin. Eikä se ole ihmekään: on pakko liikkua, ei jaksa olla kauan yhdessä paikassa, on pakko päästä muualle. Kuitenkin, kolmas kodin vaihto vuoden sisällä alkaa jo väsyttää. Ei niinkään se tavaroiden kääriminen ja purkaminen, jääkaapin tyhjentäminen ja talteenotettujen lehtileikkeiden kohtalosta päättäminen, vaan yleinen asennoituminen muutokseen. Sen ymmärtäminen, ettei enää ylitäkään tätä pihaa kotiin palatessaan, oikaise tuon puiston läpi, käy haistelemassa maisemaa siltä tuuletusparvekkeelta. Että vasta tutuksi käynyt matka kulkuvälineeltä kotitielle lakkaa kohta olemasta. Että ikkunasta öisin näkyvä maisema voikin yhtäkkiä olla jotain ihan muuta kuin kaupungin ulkopuolella kohoavat kukkulat. Kukkuloiden sijaan ikkunan takana voi yllättäen kohota Linnanmäki, sinne voi näkyä Pasilan vilkkuvat valot ja kuulua nousevien ja laskevien koneiden kumina. Ja sitten kun siihen ehtii mukavasti tottua, on aika vaihtaa taas. Avaimet erimuotoiset, huone erimuotoinen, äänet uusia.

Tänään on syyskuun ensimmäinen päivä. Eiliseen loppui kesä. Tänä aamuna kun puoli kuudelta odotin bussia, oli vielä aika pimeää. Anni on jo vaihtanut kaupunkia ja minä vaeltelen valkoisessa ja kaikuvassa asunnossa. Ei meidän kotimme enää. Vaikka oikeastaan en kyllä vaeltele, vaan juoksentelen. Kiire ja stressi ovat parhaita tapoja välttää tietoista asennoitumista lähestyvään muutokseen. Välttää tarpeettoman tuskallista viimeisten hetkien fiilistelyä. Näin todettiin viime yönä, siinä vaiheessa kun mun töiden alkuun oli enää neljä tuntia. Muutosfiilistelyn vältin tänään olemalla viettämättä iltaa kotona tavaroita siirrellen. Sen sijaan istuin Sannan kanssa kahvilassa yhdellä keskustan parhaista aitiopaikoista (kirpputorikierroksen ja sushin nauttimisen jälkeen) puhumassa ja nauramassa ja selaamassa R&A-katalogia.

Tuntuu että olisi käsittämättömän kauan siitä, kun tulin tänne ensimmäistä kertaa ja möbleerattiin tästä meille kotia. Vielä paljon paljon kauemmin on siitä, kun palasin tähän maahan. Ja kesä oli pitkä, sen tajuaa viimeistään silloin kun alkaa listata tehtyjä asioita, paikkoja ja tapahtumia. Ja sitten kuitenkaan ei oikein tahdo uskoa, että kesä on jo kokonaan mennyt. Vielä parin viimeisen viikon aikana aina välillä tuli mieleen, että vielähän me tässä voidaan istuttaa ne ruukkuyrtit, joita varten kesän alussa kerättiin purkkeja. Vielähän me nyt ainakin kerran varataan sauna, ja kutsutaan kaverit pihalle grillamaan. Vielähän tulee sellaisia helteisiä päiviä, jolloin hermostuttaa se, että lähin uimaranta on 40 minuutin hikisen ratikkamatkan päässä. Kaikki se, mitä oli tarkoitus tehdä, elää yhä jossain toteutettavien asioiden jonossa. Piti tutkimusmatkailla lähiympäristössä, kävellen tai juosten tai pyöräillen, piti tehdä asunnosta vielä vähän kivemman näköinen (tosin nyt tässä valkeassa kalseudessa tajuan, että onnistuttiin me tästä aika kiva koti tekemään!).

No nyt ei kyllä yhtään haittaa, että huomenna jo meen. Yksin ei tod kiinnosta ees pomppia keltaisella kengurupallolla.

Sanoisin: "kiitti oli huippu kesä", mutta musta tuntuu vielä tosi mahdottomalta hahmottaa asiaa "tämä kesä" taaksejääneenä ajanjaksona, josta pitäisi muka yhtäkkiä antaa jotain palautetta. Kuiteski, oli niin niin niin kiva olla!

Näissä kuvissa Anni täyttää kengurupalloa, suihkuttaa puhtaaksi keittiön mattoa, palaa kotiin ja istuu mun kanssa baarissa Kontulan ostarilla (kuvasta kiitos Janelle).