Tänään.

Tänään toivon että asuisin jossain pienessä kylässä, jossa asuisivat kaikki ihmiset, joita koskaan olisin tuntenut. Ei tarvitsisi etsiä paineessa kämppää eikä koettaa järjestää lentolippuja ja kalenteria, jotta pääsisi toisten luokse. Ei tarvitsisi riidellä internetissä eikä olla huolissaan muualla asuvien sukulaisten puolesta. Ei tarvitsisi ahdistua siitä että näkee kaikista rakkaimpia ihmisiä harvimmin.

Silloin ei edes haittaisi, että neljän tunnin päästä pitäisi jo herätä töihin.

Sunnuntai-ilta, mihinkä se nyt ikinä muuttuisikaan.

Idässä!

Tänään metrossa Kulosaaren kohdalla n. 10-vuotias isovanhempiensa luo kesälomareissulle lähdössä oleva Tatu jankutti äidilleen:

- Mutta millä mä kulutan mun aikaa?
- Ai nyt metrossa?
- Eikun siellä junassa. Millä mä kulutan mun aikaa?
- Mut eihän se ole kuin tunnin matka.
- Mutta millä mä kulutan mun aikaa?
- No luet.
- Ei se kuluta, se pi-den-tää!

Tein hassun fiilistelyreissun vanhoille kulmille, kun käytiin Ainon kanssa uimassa Marjaniemessä. Oli ehkä oudointa ylittää Itäväylän silta, juosta kusitunnelin portaat alas henkeä pidättäen ja sitten suunnata tuttuakin tutumman parkkipaikan yli kohti omaa entistä ovea - melkein jo avainta laukusta hapuillen. Vieraat verhot keittiön ikkunassa saivat mut kuitenkin järkiini, ja tyydyin vain moikkaamaan postilaatikkoa, sekä vilkaisemaan minkälaisella kyltillä nykyiset asukkaat ovat peittäneet ovessa oletettavasti yhä ja iäti komeilevan P. LÖPPÖSEN.

Uiminen on kyllä aina yhtä hauskaa! Yksi niistä asioista, joita tehdessä ei ikinä mitenkään voi olla ankea tai kurja olo. Eikä tippaakaan haittaa, ettei ole helle. Tajusin juuri, että mun ei ole pakko palella tässä asunnossa kaikki ikkunat auki vain siksi, että vielä pari päivää sitten niitä ei olisi voinut kuvitellakaan sulkevansa. Suljin.

Ja kertokaa nyt rakkaat ystävät ihmeessä, jos tiedätte paikan, jonne voisin muuttaa syyskuun alusta, ja asua mielellään ainaski vuoden. Tulis tarpeeseen.

Heinäkuun ratikkakulttuuria.

Aikaisemmin lähes täysin metron varassa kulkeneena en ole ymmärtänyt ajatella, miten kauhean paljon Helsingin raitiovaunuissa heinäkuisin tapahtuu. Jakub oli täällä reilun viikon, eikä seiskan ratikka kertaakaan koko aikana kuljettanut meitä keskustaan tai kotiin välikohtauksitta. Vuorokaudenajasta riippumatta aina jossain vaiheessa matkaa kyytiin nousi jonkinlaisen tilanteen alkuuntuuppaavia matkustajia. Kiinnostavinta Tilannetta seurasimme takapenkistä muutama ilta sitten. Aleksanterinkadulla vaunun puoliväliin istahti homssuinen ja vahvasti humalainen naishenkilö, joka alkoi huudella lähellä istuvalle miesmatkustajalle runsain kirosanoin tehostettuja herjoja turpaanvetouhkauksineen. Pari minuuttia solvauksia kuunneltuaan mies harppoi kuljettajan pakeille, ja jo Sörnäisten metroaseman kohdalla vaunuun nousi etuovesta asemavartija hakemaan pois tätiä, joka siihen mennessä oli siirtynyt mesomaan takanaan istuvalle naiselle.

Näkemisen arvoista oli, kuinka vartijan lähestyessä edessämme istuvien neljän tilanteeseen muuten täysin osallistumattoman kanssamatkustajan kädet täysin samanaikaisesti nousivat ja sormet kääntyivät osoittamaan käytävän toisella puolen istuvaa häirikköä. Nämä neljä toisilleen vierasta matkustajaa reagoivat sanattomalla yhteistyöllään vartijan kysyvään katseeseen. Päiväkotilapsihenkisen eleen absurdius ja hämmästyttävä samanaikaisuus sai meidät tuijottamaan hetken toisiamme suu auki ja sitten nauramaan. Täti sen kun ulos ja matka jatkumaan. (Tosin yhden osoittelijoista hoipperoidessa ulos seuraavalla pysäkillä meille kävi aivan selväksi, miksi juuri hänen sormensa oli niin kiivaasti kohonnut tätösen suuntaan..)



Tänä iltana tulen kotiin kun Mäkelänkadulla digimittari näyttää klo 0.00 ja asteita 25. Tätä kuumempaa en tämän maan kesissä kaipaakaan. Olen ollut pyöräilemässä ja päätynyt tuloksettoman uimarannan etsinnän jälkeen istumaan rengaskeinuun kumpulalaisessa leikkipuistossa, seuranani siili. Tämä on ensimmäinen ilta yli kahteen viikkoon, jona olen yksin. Sitäpaitsi tämä on myös suomessaoloni (5 vkoa) ensimmäinen ilta, jona olen yksin ilman yhtäkään esseenkirjoituspainetta. Ajattelin vastata maileihin, lukea kaksi viikkoa sitten tulleen kirjeen ja ehkä jopa kirjautua meseen, mutta käytännössä päädyin hengaamaan nettiin, tuijottamaan musatv:tä ja riistämään huomiseksi ostamaani karkkipussia. Anni tuli, ja todettiin taas kerran, miten maailmansuurinta tuhlausta on tulla yhtenäkään tällaisena iltana sisälle ja mennä nukkumaan. Tosin nukkumaanmeno olisi tähän mennessä jo saattanut olla hyvä idea.