Juhannusaatto.

Aika on ehkä hassuin asia ikinä. Yhtäkkiä kolmen viikon jälkeen tuntuu joltain ihme unelta kaikki se, mistä tuossa alapuolella kerrotaan. Nyt on juhannusaatto ja minä ja Aava jumitetaan hikisessä helsinkiläiskaksiossa. Odottamassa lähtöä, ihan kuin sellaisessa unessa, jossa tietää koko ajan, että on kiire mutta ei saa vain aikaiseksi. Meillä ei sellaista kiirettä tosin vielä ole, lentokentällä kannattaa olla kahden ja puolen tunnin kuluttua. Aava scramblaa munia keittiössä, minä poltan väitöstilaisuuskuvia levylle. Asunnossa on kuuma, kuten usein näiden kolmen viikon aikana. Tänään kirjoitin valmiiksi kolmannen ja viimeisen esseeni, mikä ehkä mahdollistaa uudelleenaktivoitumiseni tässäkin foorumissa. Viimeisin essee vaati minua tutustumaan suomalaisten kristillisten parisuhdeoppaiden maailmankuvaan, joka kaikessa kapeakatseisuudessaan sai minut itkemään.

Helsingissä elämistä pitää opetella ihan samalla lailla kuin Brnoa silloin lokakuussa. Pitää muistaa, että ratikat kulkevat täällä hitaasti ja joka kadunkulmassa on joku kännissä eikä kuppiloissa ole pöytiintarjoilua. Toisaalta ylipiston ruoka on melkein tasokkaampaa kuin muistin ja ne mun himopähkinät kans! Joitain asioita ei tarvitse melkein juuri ollenkaan opetella, esimerkiksi Lidlin myyjänä olemista. Hurjaa, että tietynlaiset asiat eivät katoa päästä, vaikka ne kuinka aktiivisesti yrittäisi unohtaa.

Parasta tässä alkukesässä on olleet suuret perhejuhlat! Monelaista hattua on näinä viikkoina perheeseen hankittu. Ensteks sai yks serkkutyttö valkoisen sellaisen ja sitten viime viikolla äiti sanaili itselleen mustan (vaikka sen itse hatun se saa kyllä kuvitella päähänsä, kun ei kai sillä nyt ole varaa sellaista oikeaa ostaa). No, ja nyt on se jussi. Sukulaisista (niistä tietyistä) mun on kyllä tosi vaikea saada tarpeekseni.

Viimeinen.

Aika epätodellista istuskella tässä ja yrittää ymmärtää, että kahden ja puolen tunnin kuluttua mun kuuluu virallisesti olla ulkona tästä paikasta. Että kun seuraavan kerran tästä lähden niin se on sitten hei hei. Koko aamun olen kirjoittanut esseetä ja yrittänyt jokaisen ideakatkoksen välissä siivota ja pakata - kuten eilenkin. Aurinko paistaa kukkuloihin, mutta matalalla on tosi tummansiniset pilvet. Niiden alle jää huomenna Tsekki, joka on kyllä kaikesta huolimatta koti sekin. Vähänkö on vaikea täällä vastailla ihmisille, jotka kyselee odotanko jo Suomea. Tietenkin! Mutta tarkoittaako se sitä, että olisin jo valmis luopumaan tästä elämästä täällä? Ei! Vierailujentäyteinen kevät oli niin lyhyt ja nopea aika, että tuntui ettei arki ehtinyt oikeastaan alkaakaan. Yliopiston lukukausikin on vain muutama hassu viikko. No, ja sitten ihmiset sanovat, että "tulethan kuitenkin takaisin, eikö?" Tietenkin! Mutta se onkin sitten taas jo kokonaan toinen kertomus. Ensi kerralla asun jossain ihan muualla, teen jotain ihan muuta ja joka tapauksessa se mahdollinen aika tuntuu nyt niin kaukaiselle, ettei sitä oikein osaa ajatella. Nyt on kesäkuun ensimmäinen päivä ja kokonainen Helsingin uusi kesä on korkkaamatta. Mun pitää taas uudestaan opetella käyttämään juustohöylää ja tiskiharjaa ja hyväksyä se, ettei kahvilaan voi mennä joka päivä, eikä kaikissa kaupoissa ole kaukaloittain tuoretta leipää ja leivonnaisia myynnissä. Ja että autoilijat silloin tällöin antavat jalankulkijoille tietä ja että asematunnelin S-Market on auki iltaan asti ja että kaupan kassalla voi sanoa pelkästään moi. Ja häiritsemästä lakkaa ehkä se, että jokaiseen ravintola-annokseen olisi tungettu lihaa, koska niitä annoksia ei mulla Suomessa kuitenkaan olisi varaa käydä syömässä.

Kiitti asuntolan tädit, kun ette huomauttaneet jokaisesta salavieraastani. Kiitti trolejbussit 38 ja 39, jotka kuljetitte mua päivittäin kouluun ja takaisin. Kiitti Albert ja lempparikauppa muonasta. Kiitti pienet koirat, tonnikalalevite, juustot, Kuban isä, joka käänsi jääkaapin oven aukemaan järkeväämpään suuntaan, suklaalantädit, opet ja huoltomies. Nyt meen pakkaamaan, nähään!

---

Lisäys klo 18.50: Kolme tuntia myöhemmin asuntolan kivoin täti kumitti mun nimen yli kellastuneesta vihosta. "No, nyt ette enää ole täällä", ilmoitti. Kai se sitten uskottava on.