Joutilaisuus ja rikos.

Hupsiskeikkaa, tänään tulee neljä viikkoa täyteen Suomesta pois oloa, enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi päivittää tänne yhtikäs mitään. Ja kysehän ei todellakaan ole siitä, etteikö mulla olisi aikaa - mitään muuta mulla ei nimittäin olekaan. Sen tajusin jo ensimmäisellä viikolla Brnossa, siis toisella viikolla kotimaasta poistumisen jälkeen. Ensimmäinen viikko vietettiin Janen kanssa Baltiassa ja Puolassa, eli lähinnä Riiassa, Vilnassa ja Varsovassa, sekä suurelta osin myös busseissa ja junissa niiden välillä. Todennäköisesti suurin osa tämän blogin lukijoista on nähnyt kuvareportaasin FB:ssa, joten ei siitä sen enempää.

No, täällä Brnossa olossa ei olekaan sitten mitään erikoisempaa, kaikki on tuttua. Paikat, ihmiset, tekemiset. Ehkä huomattavin täällä oleskeluuni vaikuttava seikka onkin se, että kaikki muut asuvat täällä, minä en. Tämä johtaa väistämättömään, jopa vastentahtoiseen joutilaisuuteen. Toki olisin voinut ajatella graduani, olisin voinut käydä joissain näyttelyissä, tehdä retken johonkin uuteen kaupunginosaan. Lähinnä olen kuitenkin lukenut kirjoja ja tsekkiläisiä aikakauslehtiä, nukkunut sopivasti, hengannut FB:ssa ja.. öö. Lisäksi olen käynyt mm. kampaajalla, Sloveniassa, muutaman kerran opettamassa englantia, uimassa ja nyt viikonloppuretkellä Tsekin ylämailla ja mm. Táborin kaupungissa.

Ja: multa on ekan kerran elämässäni varastettu! Rahapussi! Leninein kuvioitu! Mun kantiskasvisruokalassa. Tämä tapahtui jo mun ensimmäisellä viikollani täällä. Olin yksin, tietenkin, ja ehkä ekoja kertoja ikinä mulla oli sellainen nahkainen, pitkähihnainen naiskäsilaukku. Ja heti lähti! Enhän mä niistä normaalisti käyttämistäni jättikasseista löydä rahapussiani itsekään, tästä pikkuveskasta sen sijaan mainiosti. Ja niin teki kavala kasvissyöjäkin. Kameraani ei huolinut ja puhelin puolestaan, kiitos tiiviin tunnesuhteeni siihen, lepäsi (ja tulee vastaisuudessakin lepäämään) vierelläni pöydällä. Mutta oli aika jännää, hetkenkään epäselvyyttä ei ollut mulla siitä, mitä juuri oli käynyt. Tunsin jopa jollain kumman tavalla hetkellistä tyydytystä siitä, että tosiaan kävi juuri niin kuin monesti uhkaillaan: "Jos et pidä varaasi, niin heti joku vie". Ja niin veikin, joku järjestys maailmassa sentään on.

Toki mua harmitti, sitä ei voi kieltää. Esim. se, että rahapussissa oli poikkeuksellisesti myös suomalainen opiskelijakortti ja melkoinen summa käteistä, joka oli soluttautunut pussiini osin vasten tahtoani jonkin velan takaisinmaksuna. Muutoin en pitäisi niin paljon rahaa mukanani. Pari yötä kieriskelin miettien, kumpi se niistä sen teki. Vorovaihtoehtoja oli siis tasan kaksi. Kirosin myös ihmisen havainnointikyvyn heikkoutta ja harhailevia ajatuksia. Väistämätöntä siis ehkä tämä. Joka tapauksessa tsekkiläisellä poliisilaitoksella vierailu oli parasta viihdettä aikoihin. Onneksi sain mukaan natiivikaverin, jonka kanssa mulla oli juuri sopivasti tuona iltapäivänä tapaaminen. Poliisisetä oli isomahainen ja vitsikäs, telkkaripoliisi. Kuulusteluhuoneessa vietetyistä 45 minuutista mainittakoon kaksi asiaa. Ensinnäkin mulla on nyt oikein poliisin todistus siitä, että osaan tsekkiä niin hyvin, etten tarvitse virallisiin tilanteisiin tulkkia. Tämä kirjattiin tutkimuspöytäkirjaan. Toisena (ja väistämättömän hihityskohtauksen aiheuttaneena) seikkana kohta "lompakon kuvailu". Kuvitelkaa kertovanne tsekkiläisellä poliisiasemalla elokuun 21.päivänä 2008 (Prahan miehityksen 40-vuotispäivä) kadottaneenne punaisen lompakon, jota komistavat itsensä Leninin kuvat! Mikä täysosuma. "No, on niitä pahempiakin asioita", totesi poliisi ja mainitsi tapauksen värittävän mukavasti muuten niin yksitoikkoisia kadonneiden mustien nahkalompakoiden tilastoja.

Täällä siis jo reilut pari viikkoa ilman mitään kortteja, ilman omaa rahaa. Ihan mukavasti se menee näinkin. Kuka niitä rahoja kesällä kaipaisikaan! Ja kesä täällä toden totta on, eilisellä Táborin retkellä oli noin 30 astetta, syyskuussa. Uitiin joessa. Vielä reilu viikko täällä, tuntuu kuin olisin ollut jo ikuisuuksia. Tosin Helsingin syksykään ei kuulosta lainkaan huonolta ajatukselta.

p.s. Älkää uskoko julkaisuajankohtaa. Nyt on kello yksitoista sunnuntaiaamuna, mutta jos laittaisin sen tähän, typerä blogiohjelma julkaisisi teksini vasta kun jenkeillä on klo 11. Jos joku on keksinyt ongelmaan ratkaisun, kertokaa.

Laituri jolla voi kiertää saaren.

Tämä oli vasta eilen.

Huomenna kesäkuuksi.

Niihin aikoihin, kun kirjoitin ahkerammin päiväkirjaa, huomasin usein töistä tultuani ensisanoikseni kuvailevani yksityiskohtaisesti itselleni valmistamaa ilta- tai välipalaa. Välillä se oli ruisleipää tuoreen munakkaan ja vihreän teen kera, välillä raejuustoa ja mansikkakeittoa tai jogurttia ja mysliä, toisinaan ei sen kummempaa kuin Lidlin mozzarellapizzaa ja kotimehua. Kuvailun ansaitsi kuitenkin. Aina ihana ruoka on kyllä erityisen tärkeää nälkäisenä työstä palatessa, etenkin kun sen saa nauttia omassa kodissa suosikkipaikassaan. (Itiksessä se oli kesäisin meidän takaporras, täällä ehdottomasti oma sänky, jolta avautuu tällä hetkellä melkein seinän kokoinen vihreys.)

Tänään tulin lauantain iltavuorosta ennen yhdeksää, ja kantaessani herkullista salaattikippoa huoneeseen tunsin pakottavaa tarvetta kirjoittaa edes tekstari jollekulle tai Facebookin statuspäivitys siitä, että "olen niin iloinen rucolasalaatista, jossa on eilisestä sushinteosta jääneiden avokadon- ja kurkunrippeiden lisäksi tuoreita herkkusieniä, vihreitä herneitä ja viinirypäleitä, paahdettuja auringonkukansiemeniä ja itsekasvatettua basilikaa. Lisäksi Tampereen rievää edamjuustolla ja Irish cream -teetä maidolla ja sokerilla." Ja se kaikki nautittuna sängyllä Rei Shimuran seurassa. Ulkona kukkivat sireenit ja toukokuun viimeinen ilta hämärtyy hiljalleen, siten kuin Suomessa alkukesästä tapaa. Tämä ilta peittoaa eilisen sunnuntaiolon kirkkaasti.

Ei siis tippaakaan haittaa, että huomenna on taas töitä, ja niin muuten joka ikinen päivä ensi torstaihin asti, jonka jälkeen jälleen joka ikinen päivä seuraavaan perjantaihin asti. Huj. Mutta viihdyn siellä edelleen, enimmäkseen. Etenkin tänään, kun kassallaolo rajoittui tunnin mittaiseen uuden kassan koulutukseen, jonka jälkeen sain taas paeta varastoon kaivamaan keittiövälineitä ja miesten bermudoita pahvista ja asettamaan metallipöydille. Sormissa on haavoja. Niin, ja tulevan työputken päivistä osa on myös suomenopetusta. Se raskasta ja kivaa taas ihan eri tavalla.

Menisin ulos viileydestä huolimatta, ellei jopa tänne meidän mummopihallemme kantautuisi jostain lähiympäristöstä koulujenloppua viettävien teinien pahaenteistä mekkalaa. Tosin keskustan vapputunnelmasta huolimatta koulujenlopusta tulee edelleen joku käsittämätön olo, johon liittyy Nokia, omenankukat, kesähameet ja Suvivirsi. Ihan vähän ikävä sinne toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi.

Huomenna on kesäkuun ensimmäinen päivä. Aina ei voi tajuta aikaa.

Nyt ne niin taas on.

Voi mikä päivä ja millaisen päivän ilta! Ne vaan on.

Jotain kertoakseni.

On torstai, kohta iltapäiväkaksi, mulla on vapaapäivä. Siispä istun kotona lukemassa kirjaa, syömässä raejuustoa, pesemässä pyykkiä ja viimeistelemässä yhtä artikkelia. Ja odottamassa Aikuisten Kerhoa. Ja miettimässä sitä, että haluan kirjoittaa blogia. Mutta mistä? Varmaan viimeisen kahden viikon ajan olen joka päivä saanut jonkin hyvän idean, mutta joko kirjoittamiselle ei kerta kaikkiaan ole aikaa tai sitten idea vain ei tunnu enää kotiin päästyä niin hyvältä. Potentiaalisia aiheita ovat viritelleet mm. kahden päivän yläastesijaisuus, sortseissa tehdyt juoksulenkit Keskuspuistossa, Aikuisten Kerho, paluu Lidliin, muiden ihmisten ihanat matkat ja bloggaukset, äitienpäivä Vantaalla ja vihreät pehmeäntahmeat lehdet, joita yhden nopean viikon aikana ilmestyi kaikkiin puihin ja pensaisiin ikkunani takana ja muualla kaupungissa. Että kertokaa ihmeessä, jos haluatte tietää näistä lisää! Vaikka ei mulla enää kyllä mitään kovin muhkeaa sanottavaa ole.

Joka tapauksessa haluaisin näin julkisesti ihmetellä sitä, miten helppoa töihinpaluu voi olla. Ja vieläpä sellaisiin töihin, josta on lähes vuosi takaperin lähtenyt vannoen sekä vilpittömästi uskoen, ettei ikinä enää. Miten voi yhtäkkiä olla niin normaalia olla siinä taas, yhtäkkiä ihan samat jutut, samat hajut samoissa kohdissa, samat rutiinit. Paikkahan on siis Herttoniemen Lidl, joka ei mitenkään oleellisesti eroa aiemmasta Lidlistäni, paitsi ehkä hiukan asiakaskunnaltaan... Kuitenkin mielestäni on käsittämättöntä muistaa ulkoa asioita, joita ei ole millään lailla vuoteen ajatellut, kuten hevikoodit. Hullua. Ja se, miten kädet muistavat jokaisen materiaalin tunnun ja esineiden painon, liikeradat. On se vaan hienoa työtä. (Mulla on siis oikeasti ollut tähän mennessä todella hauskaa töissä, ja se on asiallisen palkan lisäksi ehkä ainoa, mitä tältä kesältä haluan). Ja siis jos joku kuvittelee, että siellä vain kaiket päivät istuskellaan kassalla, erehtyy hän pahemman kerran.

Mutta kyllä mä esimerkiksi eilen Opintoputken K-Marketissa eväitä ostaessani hetken toivoin, etten olisikaan menossa metroon, vaan ylös Aleksandriaan. Tekemään jotain kivaa, esimerkiksi kääntämään. Esseenkirjoittamista en sentään kaivannut.

On pilvistä ja äsken satoi jotain, joka hetken aikaa näytti rännältä. Ulkona on niin hohtavan vihreää, etten melkein kestä. Pilvisellä säällä kaikki värit erottuvat niin paljon paremmin.

Matka erääseen pääkaupunkiin.

Uteliaille tiedoksi: näissä kuvissa ollaan Moskovassa. Siellä mm. pestään aamulla näyteikkunoita esiin tomun alta, ihmetellään massiivista yliopistorakennusta (jonka edessä oli parkissa kokonaista kaksi polkupyörää), hengataan värikkääksi maalatussa lähiössä, kilistellään kolpakoita ja ostetaan matkaeväitä lähinnä jotain konserttisalia muistuttavasta supermarketista. On se vaan maa.

Paluu maalta.

Huomautus: nyt seuraa yliromantisoitu kuvaus pääsiäisen vietosta itäsuomalaisella sukuhuvilalla. Läsnäolleet älkööt siis kuvitelko, että minulla olisi oikeasti ollut NÄIN kivaa.

Minibussi kaartaa iltapimeällä lumisen kylän taksiasemalle ja jättää minut ja serkun R-kioskin kulmalle. Isä on hakemassa maasturilla, jossa on vain kaksi penkkiä, istun siis työkalujen ja mitä jännittävimpien esineiden valtaamassa takaosassa koirien kanssa. Isovanhempien luona ovat muutkin saapuneet iltateellä, puhumassa ja nauramassa, eikä ketään kiinnosta että on yö. Ensimmäinen ilta on aina kaikista sekopäisin, kaikki huutavat yhteen ääneen.

Perillä sitten talo lumen keskellä, pakkasta lähemmäs kymmenen miinusastetta, en muista milloin olen viimeksi ollut niin kylmässä. Aamulla hämmästyn hirsiseiniä ympärillä ja palelen isossa huoneessa. On ollut pääsiäisiä, joina on juotu aamuteetä terassilla, nyt on ranskalaiset ikkunat vielä tiiviisti eristetty. Paitsi että kyllä sieltä siltikin vetää. Nyt on pellon toiseen reunaan ilmestyneet uudet hirsiseinät, sielläkin takkatuli. Ensimmäisenä yönä ei edes pelota juosta pellon yli nukkumaan: melkein täysikuu ja valoisaa kuin juhannuksena: lähteäpä hiihtelemään!

Seuraavana päivänä syödään muikkuja, sitä seuraavana pastaa ja sunnuntai-iltana blinejä. Salaatit, alkukeitot ja jälkiruoat. Suklaata ihan liikaa. Yhtenä päivänä ollaan kävelemässä häikäisevässä auringonpaisteessa jäällä, toisena hiihdetään reilun parin tunnin matka kylältä. Kolmantena poltetaan isoa risukokkoa, jonka paikalla tuhka vuorokautta myöhemmin hohkaa kuumuutta, vaikka sen päälle on satanut miltei tauotta lunta.

Luen eräiden perheenjäsenten keskuudessa jo legendaariseksi läpäksi nousseen kirjan, jonka vuorostani sain jouluksi. Kaikkien yllätykseksi pidän kirjasta, no ainakin vähän enemmän kuin kaksi edellistä lukijaa. Pelataan seurapelejä, kyllästymiseen asti. Koiria pyörii joka paikassa. On lunta lunta lunta lunta! Pakkaslunta! Isä imuroi kärpäsiä ikkunoista, laskee montako kakkaa laseissa jo olisi, jos se ei olisi joka päivä suorittanut samaa toimenpidettä.

Paluumatka bussissa on jäätävän kylmä. Jäätävä on myös maanantai-iltainen Helsinki, joskaan ei yhtään kivalla talvi-tavalla, vaan ainoastaan kalsealla Helsinki-tavalla. Paluu maalta suoraan Helsinkiin on aina yhtä iso järkytys. On ihan eri asia mennä autossa Nokialle ja sitten sieltä aamujunalla. Paitsi että tällä kertaa en palannut yksin vaan yhtä matkaa, ja se on hyvä se. Mun sukulaiset!